Luomakunnan ajaton huuto

  

TYÖLÄINEN JA KUNINGAS

 

Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.

Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.

Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.

Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.

Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.

Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.

Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.

Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.

Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.

”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.

(T. H. Hukka: Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita)