Ohdakemaa- sarjan siemen kylvettiin yli viisitoista vuotta sitten. Idea fantasianomaiseen keskiaikaan sijoittuvasta tarinasta oli alkujaan osa ajatusleikkiä, jonka tarkoitus oli viihdyttää itseäni ja puolisoani, kun jouduimme tekemään tuntikaupalla jotakin tylsää, puuduttavaa ja epämukavaa, eli keräämään mustaherukoita, vaikkemme itse niitä olisi paljoa tarvinneet. Pensaitten ääressä jakkaralla kököttäessä oli kuitenkin mahdollisuus keskustella. Puolisoni ehdotti, että keksisimme tarinaa, lause kerrallaan vuorotellen. Hän ehdotti lähtöasetelmaa, jossa olisi prinsessa, ritari ja munkki. Luultavasti lisäsin tuohon joukkoon itse narrin, koska syystä tai toisesta sellainen on minulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo. Aloitin tarinan siitä, että elämäänsä tyytymätön prinsessa pakenee kodistaan. Tarina ei kuitenkaan edennyt kovin pitkälle, koska keskustelumme rönsyili, kuten yleensä, muihin aiheisiin. Idea jäi unohduksiin jonnekin mieleni taustalle, mutta yksi keskeinen asetelma Ohdakemaan tarinoista oli ohjelmoitu aivoihini.
Kun isäni kuoli seuraavana vuonna, en meinannut päästä surusta yli. Isässä oli omat haastavat piirteensä, mutta hän oli erikoinen ajattelija ja tietoinen kasvattaja, monella tapaa aikaansa edellä oleva ihminen. Isä oli minun lapsuudessani määrätietoisesti pitänyt yllä perheen yhteisiä hetkiä; sanaleikkejä, tietokilpailuja, lauta- tai korttipelejä, yhteisiä korvasienireissuja, kalastusretkiä ja epämukavuuden sietokykyä kasvattavia seikkailuja lakkasoilla. Sitten hän olikin yhtäkkiä kokonaan poissa, ja niin paljon jäi sanomatta; etenkin kiitos siitä kaikesta henkisesti arvokkaasta, mitä hän oli enemmän tai vähemmän tietoisesti meille lapsilleen antanut. Isä kannusti kriittiseen ja analyyttiseen ajatteluun, ja hän opetti meille elämän paradokseja. Ja perheeni luonnossa viihtyvän elämäntavan kautta sain niin paljon luontokokemuksia, että pystyn elävästi palauttamaan mieleeni joenrannan tuoksut; sen miltä kuiva kangasmetsä tuoksuu, miten kuivat kelonoksat ääntelevät, ja miten saatan kuulla myös muurahaisen askelluksen rutikuivassa jäkälikössä. Vanhempieni ansiosta olen saanut olla luonnon keskellä vaippaikäisestä saakka. Isä oli se, joka pakotti sietämään epämukavuutta; äiti se, joka lohdutti ja kannusti, kun ei meinannut enää jaksaa (itikoita, eksymisen ja suonsilmäkkeitten pelkoa, kasvoja raapivia oksia)… Tuo kaikki minuun tallentunut välittyy kauttani myös Ohdakemaan tapahtumaympäristöön.
Isän kuolema käynnisti luovan prosessin. Suru ja kaikki siihen asti kertynyt henkinen taakka oli möykky, joka piti saada purkautumaan, jotakin sopivaa kanavaa pitkin. Jokin minussa piti epäreiluna sitä, että itse saan elää, kun isä kuoli. Masennus oli viedä minulta toimintakyvyn. Puolisoni näki elämäniloni katoavan ja kannusti minua tekemään jotakin aivan omaa. Koska hän tiesi kirjoittamisharrastuksestani, hän patisteli minua kirjoittamaan jotakin; ihan mitä vain, kunhan käyttäisin siihen aikaa itsekseni edes tunnin päivässä. Mieleeni nousi se alkuasetelma prinsessan, ritarin, narrin ja munkin tarinasta. Tunsin haluavani olla siinä maailmassa; halusin eläytyä kaikkiin hahmoihin, ja luoda tapahtumat, joissa he olisivat mukana. Loisin heidät ja kirjoittaisin heidän tarinansa, jotta pääsisin ulos itselleni rakentamasta umpikujasta.
Aloitin kirjoittamisen ihan tavalliseen vihkoon. Saatoin kirjoittaa useammankin tunnin yhtä soittoa, tai pätkittäin päivän mittaan, joskus lattianrajassa istuen ja samalla katsellen lasteni touhuja, pienimmän nukkuessa. Muutamassa kuukaudessa olin kirjoittanut romaanin pituisen käsikirjoituksen. Koska Jelisepan tarina ei siihenkään loppunut, jatkoin kirjoittamista tietokoneella. Kirjoitin ensin puhtaaksi vihkoihin kirjoittamani osuuden. Noin vuoden aikana olin kirjoittanut kolme romaanin pituista käsikirjoitusta. Niistä tuli kolmiosainen sarja ”Ohdakemaasta”, mutten aikonut julkaista niitä. Ne edustivat minulle suruprosessia, joten jätin ne ”korpuille” hautumaan.
Elämäntilanne vaihteli työtilanteen, perheen ja oman terveydentilan mukaan, ja välillä kirjoittamiseen ei ollut edes aikaa, enkä siis päässyt jatkamaan Ohdakemaan tarinoita. Kun aikaa ja innostusta oli taas enemmän, kirjoitin vaihteeksi nykyaikaista tarinaa, vähän niin kuin nuortenromaanin tapaista, ja sitten myös ensimmäiset ”luuseritarinani”. Jossain vaiheessa palasin Ohdakemaahan. Esitin nukkeleikin kautta Ohdakemaan Jelisepan tarinaa lapsilleni, tietysti yksinkertaistetussa muodossa, mutta samalla hahmot muokkaantuivat ja elävöityvät mielikuvissani. Piirsin myös pitkästä aikaa kuvia, hakien yksityiskohtaisempia mielikuvia hahmoistani. Välillä innostuin lukemaan makuutuksessa olleet ”Ohdakemaan tarinat” ja muokkasin niitä. Lopulta innostuin kirjoittamaan jatko-osan, joka tosin oli takauma. Siitä tuli Narrin elämänkerrallinen kertomus, jonka ensimmäinen versio päättyi hetkeen, jossa Narri seisoo prinsessa Jelisepan yksityishuoneessa, jonne hän on ilman kuninkaan lupaa hankkiutunut.
”Narrin tarinan” innostamana viivyin taas pidemmän aikaa Ohdakemaassa. Kirjoitin kaksi muuta jatko-osaa (noin 3 – 4 kuukautta per osa), ja sitten, hieman pidemmän tauon jälkeen viimeisimmän nyt olemassa olevista tarinoista. Välillä julkaisin ahkerasti ”Mieli Hukassa” – blogia ja kirjoitin ”luuserigenreäni”. Sitten sain idean Ohdakemaa- sarjasta erilliseen romaanikäsikirjoituksen ”Kun aurinko katoaa”. Se sai alkunsa pelkästä tarinan nimestä, joka putkahti päähäni miettiessäni, mikähän olisi hauska fantasiakeskiaikaan sijoittuvan kirjan nimi (se oli siinä vaiheessa ”Päivä jona aurinko katosi”). Myös ”Luuserikapina” sai alkunsa pelkästä nimestä. Ehkä keksisin jotakin tarinaa mistä vain, mikä aiheuttaa minussa vastakaikua, olipa se vaikka ”pönttö”.
”Ohdakemaa”- sarja lepäili muokkaamatta aina vuoden tai toista vuotta ennen kuin luin osat taas kerralla läpi, ja joka kerta muokkailin niitä. Kun kaipasin vaihtelua nykyaikaiseen maailmaan, palasin jälleen Ohdakemaahan. Viime vuonna, kun isän kuolemasta todellakin on mennyt jo vuosia, tein päätöksen alkaa muokata Ohdakemaa- sarjaa julkaisukuntoon. ”Luuserigenre” tuntui olevan liian lähellä omaa arkeani, joten sinne uppoutumalla ei päässyt riittävän kauas pakoon tätä tympeää yhteiskuntaa ja länsimaista kulttuuria. Samalla sain ajatuksen yhdistää ”Kun aurinko katoaa”- tarina Ohdakemaan tarinoihin. Se oli onnistunut ja inspiroiva päätös, ja yhdistelmästä poiki Ohdakemaan tarinoitten ensimmäinen osa, siis, jonkinlainen hieman muita osia pidempi pilotti.
Viimeisen vuoden ajan olenkin sitten työstänyt kaikkia kahdeksaa osaa yhdessä, ja nyt ”Ohdakemaa I: Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” on julkaistu. Seuraavan osan muokkaaminen ja taiton valmistelu alkanee vuodenvaihteessa; Jelisepan tarinahan sai vasta alkunsa, ja Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinat kietoutuvat yhteen sen kanssa, eikä kenenkään tarina oikeastaan pääty ennen viimeisintä Ohdakemaa- sarjan osaa. Myöskään Vaskikallion kylä ei unohdu; ehkä joku tarinoitten hahmoista palaa sinne vielä joskus, tai vierailee siellä vuosien kuluttua. Ainakin mielessäni elää yhä se pieni, syrjäinen kylä keskellä havumetsiä, suolänttejä, puroja ja kallioisia kukkuloita, syvän rotkojärven rannalla. Jossakin sen kaltaisessa paikassa on yhä minunkin aarteeni; ei kultaa, vaan vanhempieni rakkauden perintö, tallennettuina muistoihin, joihin liittyy luomakunnan nöyriä ihmeitä; pieniä, käppyröitä oksia, kiviä, joiden pintaan ihmeelliset eliöt piirtävät karttaa, tuulessa huojuvia havuja, pisteleviä neulasia ja upottavia, tuoksuvia suomättäitä, ruosteisia puroja. Sinne haluaisin hautautua, kun ihmisten luoma maailma vetää minua kirkuvaan kaaokseensa...
