Lukunäytteitä

HUOM. Kaikista romaanisarjan osista löytyy lukunäytteet BoD-kirjakaupan linkin takaa, ja myös esim. Google Books- sivuilta.

OHDAKEMAA I: "Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa"

Ensimmäiset noin 100 sivua ovat vapaasti luettavissa tästä linkistä.

Koska kirjasarjan ensimmäinen osa jakautuu kolmen eri kertojan tarinoihin, tässä on erilliset näytteet myös Vaeltajan ja Prinsessan tarinoitten alkupuolelta.

LUKUNÄYTE

"OHDAKEMAA I: Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa"

Vaeltajan tarinasta (kertojana Vaskikallion kylän Petrus):

 

…

  Vietin muutaman päivän Veljien seurassa ja heiltä sain kuulla, että jos jatkaisin vielä etelämmäs, olisin jo lähellä suuren valtakunnan, Molcavarathian pohjoisrajaa. Siihen valtakuntaan ei otettu vastaan Vaeltajaveljiä sen enempää kuin muitakaan arvottomana pidettyjä kiertolaisia. Heitä oli väkivaltaisesti käännytetty pois valtakunnan rajoilta, tai jos joku Vaeltaja oli päässyt tai vahingossa ajautunut rajan yli, hän oli saattanut tulla piestyksi, ja jotkut olivat luultavasti päässeet hengestään.

  Jatkoin matkaani yhä etelämmäs, ja eräästä pienestä majatalosta sain lopultakin myös tarkempia tietoja liittyen etsimiini ihmisiin. Majatalon isäntä oli kestinnyt palkkasotureitten värvääjiä ja tiesi, että nämä olivat Molcavarathiasta. Molcavarathialla oli muutenkin iso armeija, mutta syntyperäisen väkensä lisäksi se haali sotureita niiltäkin seuduilta, joilla ihmisillä ei ollut omaa kuningasta, vaan väki eli kyläpäällikköjensä käskynalaisina tai kokonaan ilman käskyvaltaa.

  Majatalon isänsä selitti samalla siitä, millaista ihmisten elämä oli noissa kuninkaitten hallitsemissa valtakunnissa. Koska olin elänyt lapsuuteni syrjäisessä pikkukylässä, jossa kuninkaista ei mitään tiedettykään, minulla oli yhä paljon opittavaa. Jokim oli kyllä kertonut minulle tarinoita, joita hän oli itse kuullut Vaeltajaveljiltä, mutten ollut aina tiennyt varmaksi, mitä uskoa ja mitä ei. Kuuntelin siis tarkoin isännän kertomuksia, selontekoja ja tarinoita menneiltä ajoilta. Koska majatalossa oli siihen aikaan hiljaista, isänsä istui kanssani pöydän ääressä ja nautti muuttaman kolpakollisen olutta minulle tarinoidessaan.

  ”Millainen maa Ohdakemaa on?” kysyin. ”Kulkeeko täällä koskaan sen maan väkeä?”

  ”Vaeltajaveljet ovat usein Ohdakemaasta, tai etelämpää”, isäntä totesi. ”Ohdakemaa on ollut itsenäinen kuningaskunta vasta reilun parikymmentä vuotta, eikä se taida olla vieläkään päässyt irti Molcavarathian otteesta… Seuraava sota saattaa tulla milloin vain! Molcavarathian uusi kuningas, Melchior Mormesinpoika, on isäänsäkin innokkaampi valtaamaan uusia maita, ja pitää Ohdakemaata omana vasallialueenaan!”

  ”Entä millainen Ohdakemaan kuningas on?”

  ”Willef on vasta nuorukainen, eikä hänestä kuulemma ota selvää, onko hän lintu vai kala”, isäntä naurahti. ”Neuvostohan siellä asioista päättää… Neuvosto, jossa on Melchiorin kätyreitä, sano minun sanoneen! Mutta Ohdakemaan etu on siinä, että aluetta rajaa vuoristo… Miwoshinvuoret. Vain yhden laakson kohdalta on helpompi hyökätä, siis lännestä tullen. Idässä rajat ovat melkein mahdottomat ylittää, kun siellä on niin vuoristoista.”

  ”Entä eteläpuolelta? Eikö Ohdakemaan eteläpuolella ole myös joku itsenäinen valtakunta?” totesin kysyvästi, ja isäntä hieraisi leukaansa.

  ”Ohdakemaan ja sen eteläpuolella sijaitsevan Savimaan välissä virtaa vuolas ja leveä joki, eikä Molcavarathia ole koskaan yrittänyt Ohdakemaahan Savimaan kautta!” hän naurahti. ”Savimaan luoteisosa on kuulemma niin soistakin, ettei sieltä kautta saa sotakoneita kuljetetuksi… Mutta tiedä häntä, minä päivänä yrittävät sitäkin! Ja tännehän ne myös pyrkivät… Rauta alkaa kai käydä vähiin, ja arvokkaampia aineitahan kannattaa hakea kauempaakin. Mutta tuskin sitä pohjoisen erämaametsistä löytyy, kultaa siis!”

  ”Mitä se Molcavarathian kuningas tekee kullalla?” kysyin hiljaa. Isäntä alkoi nauraa niin että hänen isohko vatsansa hytkyi.

  ”Ai mitäkö kullalla tehdään?” hän nauroi, eikä vastannut minulle lopulta lainkaan. Tupaan astui vieras, ja isäntä nousi palvelemaan tätä.

  Itsekseni mietin, mikä oli saanut Jokimin veljen lähtemään palkkasotureitten värväreitten mukaan. Ehkä se johtui paljonkin siitä, että se hänen kasvatti-isänsä oli sellainen ilkimys, joka heitteli kivillä pihalleen ilmaantuneita kulkijoita. Tai ehkä hän halusi olla soturi ja seikkailla saavuttaakseen jotakin. Mutta jos hän olisi yhtään veljensä kaltainen, hän ei olisi ahne eikä kunnianhimoinen mies. Oli kuitenkin surullista, jos Jokimin veli oli päätynyt sotajoukkoon, jonka tarkoitus oli vallata jokin vaatimaton, pieni valtakunta jonkin yli äyräittensä pullistelevan, ahneen kuningaskunnan haltuun…

  Jos Jokimin veli olisi päätynyt Molcavarathiaan, en ehkä voisi seurata häntä sinne. Jos minua pidettiin Vaeltajaveljenä, en pääsisi edes rajan yli kyselemään hänestä, vaan minut ehkä vangittaisiin tai piestäisiin jo rajalla. Ulkoisesti olin ehkä muuttunut jossain määrin Vaeltajien näköiseksi, koska käytin samanlaista hupullista kaapua, jollainen Veljillä oli. En kuitenkaan ollut leikannut pitkiä hiuksiani, kuten jotkut elämäntapaan sitoutuneet Veljet saattoivat tehdä. Lisäksi kannoin yhä asetta, koska metsästin jousella, ja minulla oli lisäksi pieni miekka, sekä veitsiä ja kirves, joita tarvitsin ruuanvalmistukseen ja polttopuitten katkomiseen.

  Arvelin, ettei minua ehkä ulkonäköni takia välttämättä pidettäisi heti Vaeltajaveljenä, jos pyrkisin Molcavarathiaan, mutta toisaalta, koska olin aseistautunut, saattaisin hyvinkin joutua palkkasotureitten värväreitten kynsiin. Enkä todellakaan halunnut harjoitella sotataitoja; en halunnut enää koskaan taistella kenenkään kanssa. En haluaisi tappaa enää ainuttakaan ihmissielua enkä aiheuttaa tuskallisia vammoja kenellekään, joten en voisi ottaa riskiä, että minut pakotettaisiin sotaväkeen ja mukaan taisteluihin.

  Koska en osannut päättää asiaa heti, pysyin paikoillani. Se oli tullut minulle vuosien mittaan tavaksi. Tein pienen katoksen suojakseni ja vetäydyin istumaan sen alle. Istuin siinä hiljaa, hengittelin, ja annoin ajatusteni kulkea omia polkujaan, tarttumatta mihinkään, pohtimatta mitään. Koin Kaikkeuden voiman värähtelevän ruumiissani; koin vahvana elämän jäsenissäni, ja tunsin olevani olemassa samalla tavoin kuin maa, jota kosketin, ja ilma, jota hengitin.

  Noissa hetkissä tunsin vahvana Kaikkeuden Luojan läsnäolon, ja tiesin olevani yhtä kaiken luodun kanssa. Annoin Luojan pyörittää ja tutkailla mieltäni niin kauan kuin oli tarpeen. Lopulta, kun Hän olisi puhdistanut tietoisuudestani kaiken turhan ja kaiken epäilyn, saisin ajatuksen, johon tietäisin tarttua. Samalla pysyin itse rauhallisena ja levollisena. Minulla ei ollut hätää, vaikken itse tiennytkään, mitä tekisin. Polkuni selviäisi kyllä aikanaan; minun tarvitsi vain odottaa, ja odottaminen olisi tietysti helpompaa, jos pysyisin kärsivällisenä.

   Olin lähtenyt matkalleni siksi, että välitin ystävästäni Jokimista ja hänen perheestään. Halusin heille hyvää; siksi toivoin löytäväni Jokimin sisarukset, ja siksi toivoin myös saavani tietää, oliko Tietäjä vielä elossa vai ei. Tarkoitukseni oli hyvä, joten toivoin Kaikkeuden Luojan johdattavana ja auttavan minua hyvissä aikeissani. En halunnut pahaa Tietäjällekään, vaikka aika ajoin, edelleen, tunsin inhoavani häntä, tai suorastaan vihasin häntä. En kuitenkaan pelännyt sitä, mitä hän voisi tehdä minulle itselleni. Pelkäsin ystäväni perheen puolesta. Pelkäsin, että jonakin päivänä Tietäjä palaisi Vaskikallion kylään kostamaan Jokimille omien aikeittensa epäonnistumisen.

  ”En aio tappaa häntä”, sanoin puoliääneen, tarkoittaen sanani Luojalle. ”Tiedän, että Sinä voit muuttaa hänet, jos tahdot! Mutta vaikket tahtoisikaan, ja vaikka vihaisinkin häntä sellaisena kuin hän on ollut, en tahdo missään tilanteessa tappaa häntä, vaikka vielä löytäisinkin hänet.”

  Jossain vaiheessa tunsin haluavani lähteä liikkeelle, joten kohottauduin ulos suojastani ja söin hieman kuivalihaa ja leipää. Päivä oli kirkas ja lämmin, koska oli vielä kesäistä, ja etelämpänä kesä tuntui kestävän pidempään, vaikkakin ilta pimeni aikaisemmin kuin pohjoisilla seuduilla. Kuljin edelleen etelään päin, kunnes tulin risteykseen, jossa tie näytti haarautuvan itään, kaakkoon ja lounaaseen. Risteyksessä oli suurin majatalo, mitä koskaan olin nähnyt.

  Majatalon vieressä oli valtava eläinsuoja, ja tallin edessä kuljeskeli useampi tallipoika, hienojen ratsujen kanssa. En ollut koskaan nähnyt niin hienoja hevosia. Olin nähnyt lähinnä raskastekoisia työhevosia tai sitten kuormamuuleja. Enkä ollut ikinä aiemmin tavannut edes ratsastavia sotureita, joita kutsuttiin ritareiksi. Menin istumaan kivelle risteyksen pohjoispuolelle, ja puoli päivää vain istuin ja katselin kaikkea oppiakseni, millainen oli tuo uusi maailma, jonne olin saapunut.

  Vasta illan jo pimetessä menin kysymään tallipojalta, saisinko yöpyä ylisillä. Siellä näytti olevan muitakin matkaajia. Juttelin erään nuorukaisen kanssa, ja hän kertoi minulle olevansa kotoisin Cardusiasta. Ymmärsin vasta hetken aikaa häntä kuunneltuani, että hän tarkoitti juuri sitä valtakuntaa, jota pohjoisempana kutsuttiin Ohdakemaaksi.

  ”Nuorelle kuningas Willefille tuotiin morsian etelämpää”, nuorukainen selitti. ”Hänen isänsä kuoli jokin aika sitten, ja kuningas on vasta seitsemäntoista. Hänen neuvonantajansa haluavat tehdä hänestä vahvan kuninkaan, joka vastustaisi Molcavarathian vallankaappausyrityksiä, mutta osa taas haluaisi hänen mielistelevän Molcavarathiaa…”

  ”Ai morsian on tuotu jostain etelämpää? Tarkoitatko Savimaata?” kysyin kiinnostuneena.

  ”Mitä ihmeen Savimaata? Tarkoitat varmaan Argillan valtakuntaa”, poika naurahti. ”Ei kuningatar ole Argillasta! Siellä ei ole kuninkaallisia neitoja, koska kuningassuvussa on vain poikapuolisia perijöitä, toisin kuin Molcavarathiassa. Willefin puoliso, nuori kuningatar Jelizia, on Argillan itänaapurista, Warginmaasta.”

  ”Warginmaasta?” toistin yllättyneenä. ”Mitä tiedät siitä valtakunnasta?”

  ”Sepä vasta onkin erikoinen valtakunta! Metsät ovat melkein läpipääsemättömiä, ja rajat ovat niin vuoristoiset tai soiset, että sinne on kyllä turha yrittää minkään sotajoukon kanssa!” nuorukainen selitti innostuneena. ”Kuningas Hrodwulf haluaa pitää yllä hyviä suhteita Cardusian kanssa. Cardusia on hänelle mieleinen maa, koska hänen kerrotaan nuorempana vaellelleen siellä ja mieltyneen sen vuoriin ja laaksoihin. Hän jopa nimesi erään laakson oman valtakuntansa mukaan Warginlaaksoksi!”

  ”Eli onko Cardusian nuori kuningatar siis sen Warginmaan kuninkaan, Hrodwulfin tytär?”

  ”Niin, on… Erikoisen kaunis neito, kuulemma! En ole kyllä itse nähnyt, tietenkään, mutta niin sanoivat kuninkaanlinnassa… Oletko kuullut niitä muinaisia taruja susikansasta? Kerrotaan, että Warginmaan vuoristokorvessa eli muinoin ihminen, joka rakasti niin paljon susia, että muuttui sellaiseksi itsekin, ja hänen jälkeläistensä verta virtaa vielä Hrodwulfin kansassa…”

  ”Olen kyllä kuullut siitä”, totesin lähestulkoon hengästyneenä. Tuo sama tarina oli koskettanut minua syvästi jo silloin, kun olin kuullut sen ensimmäistä kertaa Jokimilta. Mikä oli sen merkitys minulle? Miksi se kosketti minua niin syvältä? Miksi tunsin, että ilma ympärilläni väreili? Ehkä jonakin päivänä ymmärtäisin merkityksen paremmin, mutta tuossa hetkessä olin vain hämmentynyt.

  ”Se Warginmaan väki on kuulemma kyllä erikoisen näköistä! Sanotaan, että kuningatar Jelizian serkku, warginmaalainen ylimysmies, joka on kutsuttu Molcavarathian hoviin pitämään yllä suhteita valtakuntien välillä, on ruma kuin susi!”

  ”Minusta sudet eivät edes ole rumia”, naurahdin. ”Mutta millainen Cardusian nuori kuningas on? Mahtaako hän rakastaa neitoa, joka on tuotu hänelle vaimoksi kaukaisesta maasta, ja jota hän ei ole edes tuntenut aiemmin?”

  ”No, kuningas Willef on kuulemma sellainen metsissä kuljeskelija ja haaveilija… Enpä tiedä, mahtaako hän olla kovin innostunut morsiamestaan, vaikka kruununperijä pitäisi saada aikaiseksi”, nuorukainen naureskeli. ”Mitähän siitäkin tulee? No, Neuvosto varmaan alkaa toden teolla patistella häntä, jos se nuori Willef meinaa pysytellä liian etäisenä vaimostaan ja karkailla metsiin seikkailemaan ikätoveriensa kanssa. Jos hän ei tottele neuvonantajiaan järkipuheella, niin sitten piiskalla!”

  ”Annetaanko kuninkaillekin piiskaa?” kysyin naureskellen mielikuvalleni asiasta.

  ”Kuulemma annetaan, muttei tietystikään kaiken kansan nähden! Toivoisin kyllä, että joku antaisi kunnolla piiskaa Molcavarathian kuninkaalle! Se ahne miekkonen haalii kuulemma kauniita neitoja hoviinsa ja tekee heistä sivuvaimojaan, niin ettei muille ylimysmiehille riitä kuin rumia vaimoja…”

  En osannut aavistaa tuon pienen juttuhetkemme seurauksia. Seuraavana aamuna nuorukainen oli hävinnyt makuusijani vierestä. Kun laskeuduin tallin ylisiltä alas pihaan, näin kahden soturin raahaavan häntä tien sivuun, risteyksen vastakkaiselle puolelle. Hänet oli piesty pahanpäiväisesti. Kiirehdin heidän luokseen kiihtyneenä.

  ”Miksi tuo poika on piesty?” kysyin tuohtuneena.

  ”Häivy siitä! Saat kohta saman kohtelun, jos olet hänen kanssaan samaa mieltä kuningas Melchiorista!” toinen soturi ärjäisi minulle.

  ”Siksikö siis pieksitte hänet, että hän sanoi jotakin Molcavarathian kuninkaasta?” kysyin järkyttyneenä. ”Onko tämä majatalo Molcavarathian valtakuntaa?”

  ”Kuulehan, hölmö, majatalon alue on kuningas Melchiorin valtakuntaa, eikä siellä puhuta pahaa kuninkaasta. Pysy tällä puolen tietä, jos aiot soittaa suutasi kuninkaastamme!” soturi karjui ja tönäisi minua loitommalle. Sisuni kuohahti, mutta hengähdin syvään ja astuin sitten askelen taaksepäin.

  ”Tämä puoli tietä ei siis ole enää Molcavarathiaa?” kysyin vakavana.

  ”No jos haluat olla täsmällinen, niin ei! Tuo jolppi on karkotettu Molcavarathiasta, ja jos hän näyttää kirjavaa naamaansa vielä meidän puolellamme, niin hänet hirtetään tai lyödään kuoliaaksi”, toinen soturi selitti naureskellen. ”Teemme vain työtämme!”

  ”Ja aiotte jättää hänet tuohon lojumaan, vai? Hänhän nääntyy helteeseen ja kuolee, kun ei pääse kipuinensa suojaan auringolta”, sanoin.

  ”Me palvelemme kuningas Melchioria. Rankaisimme ihmistä, joka puhui hänestä halveksien, ja karkotimme hänet valtakunnasta”, toinen sotureista tuhahti. ”Se, miten hänelle käy valtakuntamme rajojen ulkopuolella, ei kuulu meille!”

  ”Mutta Luojan tähden!” huudahdin. Soturi astui suoraan eteeni ja tarttui minua kaapuvaatteesta.

  ”Kuulehan, huppupää, jos olisimme tuolla puolen tietä, pääsisit hengestäsi! Molcavarathiassa ei kuunnella noita juttuja, niin että varo kieltäsi, jos meinaat vielä käydä majatalossa!”

  Ravistin itseni irti hänen otteestaan ja kumarruin maassa lojuvan nuorukaisen viereen. Soturit astelivat rehvakkain askelin toiselle puolen tietä. Nuorukainen oli tajuissaan, mutta niin kivulloinen, ettei saanut oikein edes puhutuksi mitään. Kohotin hänen päätään ja annoin hänen juoda vesileilistäni. Sitten nostin hänet syliini ja lähdin kantamaan häntä tienreunaa itään päin, varoen todellakin astumassa lähellekään Molcavarathian puoleista tien reunaa. Kun olin päässyt kauemmas majatalosta, vein hänet metsän puolelle ja kyhäsin hänen suojakseen katoksen. Jätin hänelle vesileilin ja hieman ruokaa, ja palasin sitten majataloon. En onnekseni nähnyt niitä samoja sotureita enää, mutta majatalon kulmalla seisoskeli kyllä muita sotureita, joilla oli samanlaiset vaatteet ja varusteet.

  Majatalon pihalla olin siis Molcavarathian valtakunnan puolella ja vaarassa tulla piestyksi heti jos joku arvelisi minua Vaeltajaveljeksi. Siksi laskin hupun niskaani ja annoin pitkien hiusteni levitä selkääni pitkin. En peittänyt joustani näkyvistä, vaikka pidinkin sitä osittain muitten varusteitteni suojassa. Muistuttamatta siis sen enempää Vaeltajaveljeä kuin muutakaan kulkijaa astelin sisälle majataloon. Väkeä oli enemmän kuin olin aiemmin nähnyt minkään rakennuksen sisällä. Tupa oli laaja, ja myös tiski, jonka takana isäntä näytti puuhastelevan, oli niin pitkä, että sen ääreen mahtui varmasti toistakymmentä ihmistä samalla kertaa. Tiskin ääressä oli myös naisihmisiä, jotka olivat nolostuttavan vajavaisesti pukeutuneita ja työnsivät itseään tunkeilevan lähelle palvelua odottavia miehiä. Vaikken ollut moista nähnytkään aiemmin, osasin kyllä arvata, millaisesta kaupanteosta siinä oli kyse. Kaikesta tuosta huolimatta astelin tiskin ääreen puhuttamaan isäntää.

  ”No, mitä otat?” mies kysyi ensin ylimielisesti, mutta sitten hänen katseensa pysähtyi minuun ja hän näytti valpastuvan.

  ”Kyselisin vain, milloin tästä on viimeksi kulkenut ohi värvääjiä tai palkkasotureita”, sanoin. Isäntä tarkasteli minua pitkään ja alkoi pian hymyillä suorastaan maireasti.

  ”Kuulehan, pääset kyllä Molcavarathian joukkoihin, kun menet vain ilmoittautumaan sotureille, jotka ovat vartiossa pihalla”, hän sanoi muikistellen suutaan. ”Mutta minulla olisi sinulla parempaa työtä… Sisätyötä! Eihän noin komeaa miestä sovi hukata taistelukentälle…”

  ”Ai, mitä tarkoitat?” kysyin häkeltyen. Isäntä kumartui lähemmäs, kunnes oli niin lähellä korvaani, että tunsin hänen hengityksensä ja haistoin siitä leviävän hajun.

  ”Saisimme hyvät rahat, jos majailisit kattoni alla… Voimme panna palkkion puoliksi!”

  ”Minkä ihmeen palkkion?” kysyin närkästyneenä. Hän nauroi hiljaa, ja haju levisi hänen naurunsa mukana syvemmälle sieraimiini.

  ”No, tiedäthän… Olisit vieraitten seurana, ja lämmikkeenä niille yöpyjille, jotka eivät piittaa naisväestä”, hän sanoi, ja silloin peräännyin loitommalle.

  ”Kiitos vain työtarjouksesta, mutta en tee sellaista palkkatyötä”, sanoin vakavana, yrittäen hengittää rauhallisesti, etten kiivastuisi liikaa. ”Enkä tarvitse ruokaa enkä majoitusta…”

  ”Jospa harkitset vielä?” isäntä naurahteli, ojensi kätensä ja kosketti hiuksiani. ”Niin kauniit hiukset, että kuningattaretkin kadehtisivat! Kuin kultavehnää…”

  Kiskaisin hiukseni irti hänen käsistään ja peräännyin nopeasti tiskin äärestä. Ihmisten läheisyys, kaikki äänet, hajut ja se, mitä näin heidän tekevän, iljetti minua niin että olin lähestulkoon oksentaa. Kuulin ihmisten nauravan, kun kiirehdin heidän pöytiensä ohitse. Kun pääsin ulos, melkein törmäsin soturiin, joka oli astunut eteeni.

  ”Mihinkäs kiirehdit? Varastitko jotain?” hän ärjäisi minulle. Väistin häntä ja yritin päästä hänen ohitseen, mutta hän tarttui napakasti käsivarteeni. ”No? Kakista ulos! Varastitko majatalosta jotakin?”

  ”En varastanut! Halusin ulos, koska voin pahoin!” huudahdin. Hän päästi minut irti, ja silloin nostin katseeni hänen kasvoihinsa. Samassa henkäisin järkytyksestä. Tuntui kuin olisin katsonut silmiin tuttavaani; erilaista, varttuneempaa versiota ystävästäni…

  ”Mitä tuijotat? Olen rajavartija, ja minulla on oikeus tarttua kiinni, jos joku aiheuttaa häiriötä!” hän puuskahti.

  ”Tuota… Muistutat yhtä tuttavaani, pohjoisesta”, sanoin häkeltyneenä, ja hänen ilmeensä muuttui hämmentyneeksi.

  ”Pohjoisestako? Ei minulla ole siellä sellaisia tuttavia, joita haluaisin enää tuntea”, hän naurahti katkerasti. ”Miten kaukaa olet itse tullut?”

  ”Pohjanväylän alkutienoilta”, sanoin. ”Oletko itse ihan pohjoisista erämaakylistä saakka?”

  ”Jotakuinkin. Asuin kasvattina yhdessä perheessä, mutta lähdin sieltä joku aika sitten värväreitten matkaan, ja olen nyt soturikoulutuksessa”, mies selitti, ja silloin tiedostin hänen äänensäkin kuulostavan tutulta. Mutta hän oli synkeä hahmo; mitä ilmeisemmin kovia kokenut, eikä välttämättä lainkaan sen ystävällisempi kuin ne soturit, jotka olivat piesseet sen poikaparan pelkän vitsailun takia…

  ”Muistatko vielä synnyinperheesi?” kysyin. Hän katsahti minua epäluuloisena.

  ”Tietenkin muistan! Paha unohtaa, kun vanhemmat kuulemma teurastettiin kuin siat, ja pikkuveli ryövättiin, ja sisko pistettiin kiertolaisten matkaan…”

  ”Todellako? Siinä tapauksessa luulen, että saatan tuntea veljesi”, lausahdin nopeasti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. ”Jos muistat veljesi nimen olleen Jokim!”

  ”Jokim? Onko hän muka elossa? Missä hän on?” hän kysyi häkeltyneenä, ja hänen äänensä oli karhentunut.

  ”Luojan… äh! On hän elossa, toivon mukaan edelleen. Hän asuu vaimonsa kanssa kylässä, josta itse olen lähtöisin, ja heillä on jo lapsiakin”, selitin.

  Hän tuijotti eteensä, minun lävitseni, ja oli pitkän aikaa hiljaa. Sitten hänen kasvonsa painuivat alas ja hartiansa laskeutuivat lysyyn. Oli taas hetken hiljaista, kun hän pidätteli tunteitaan; sitten hän peitti kasvonsa, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä. Samassa paikalle tuli toinen rajavartiosoturi.

  ”Mitä teit hänelle? Ala häipyä siitä, muukalainen!” hän ärähti ja tönäisi minut loitommalle.

  ”Nimesihän on Jakin, eikö olekin? Isänne oli Jakim, kotoisin täältä etelämpää”, sanoin, mutta Jokimin veli ei nostanut enää katsettaan, ja toinen soturi töniskeli minua niin kauan, että lopulta annoin periksi ja käännyin pois.

  Kiirehdin leiriini, jonne olin jättänyt se piestyn poikaparan. Hän oli tajuissaan ja pystyi jopa syömään muutaman suupalan lihaa. Lähdin etsimään vettä juomaleiliini, mutta minun oli palattava majatalon pihaan päästäkseni kaivolle. Rajavartijoita seisoskeli tai kierteli pihalla. En nähnyt Jakinia missään, ja pelkäsin törmääväni vielä niihin toisiin, vihamielisempiin sotureihin. Pääsin kuitenkin astelemaan rauhassa kaivolle, ja sain juoda ja täyttää leilini. Äkkiä vieressäni seisoi kuitenkin epäsiistin näköinen ihmisparka; toinen käsi ojossa kämmen ylöspäin, toisessa kädessä veitsi.

  ”Maksu vedestä!” hän huudahti kohottaen veistään rintaani kohti.

  ”Ei minulla ole mitään maksua sinulle”, sanoin tuskastuneesti huoahtaen. ”Etkä sinä taida omistaa tätä kaivoa!”

  ”Onhan sinulla vaikka mitä! Anna tuo viittasi! Äkkiä, tai pistän sinua!” tuo miesparka huusi ja teki veitsellään uhkaavia eleitä silmiäni kohti. Peräännyin leilini kanssa mahdollisimman rauhallisesti.

  ”Teetkö töitä Molcavarathian kuninkaalle, vai oletko ihan omassa hommassasi?” kysyin sen verran kaukaa, ettei hän yltäisi pistää minua suutuksissaan.

  ”Jos meinaat karata maksamatta minulle, niin huudan vartijoille, että varastit jotain majatalosta!” hän huusi kimeästi, ja silloin kärsivällisyyteni petti.

  ”Ja minä huudan heille, että sanoit kuningas Melchioria sontaläjäksi!” puuskahdin.

  ”Et uskaltaisi! Meidät piestäisiin molemmat!” mies huusi kauhusta irvistäen.

  ”Ihan sama minulle, piestäänkö minut vai pistätkö minua veitsellä, mutta tarvitsen viittaani ja tätä vettä, joten juokse perässä jos jaksat!” huudahdin ja käännyin kannoillani. Juoksin kauemmas majatalosta ja samaa vauhtia tien toiselle puolelle, ja kuulin miesparan huutelevan vartijoita perääni. Vartijat eivät kuitenkaan lähteneet kauemmas majatalon pihasta, joten pääsin rauhassa palaamaan leiriini täyden vesileilin kanssa.

  Kului muutama tunti, ja olin mietteissäni. Molcavarathian valtakunta vaikutti näkemäni ja kuulemani perusteella varsin vastenmieliseltä paikalta. Ihmiset joutuivat hankkimaan elantonsa varsin epämiellyttävillä tavoilla, kuten väkivallalla, pelottelemalla, tai tarjoamalla ruumiinsa toisten hyväksikäytettäväksi. Aikoiko Jakin todella asettua elämään sellaiseen valtakuntaan? Sellaiseen elämäntapaanko hän oli mieltynyt? Eikö kukaan ollut kertonut hänelle paremmasta tiestä?

  Hoivaamani nuorukainen alkoi jo hieman virkistyä, mutta hänellä oli kipuja, ja hänen toinen poskensa ja silmänsä olivat rumasti turvonneet. Epäilin, että häneltä oli myös katkennut kylkiluita. Yritin sitoa hänen vammojaan. Hän puheli hiljakseen jotakin, sadatellen varomattomuuttaan. Hän oli aikonut lähteä kuljeskelemaan jonnekin pohjoiseen päin, jossa saattoi vallata itselleen pienen metsikön tai niityn, koska siellä oli paljon maita, joita kukaan kuningas ei hallinnut. Samalla hän kertoi ihastuneensa erääseen naiseen, joka oli jo häntä itseään vanhempi, mutta jonka hän halusi viedä sinne vaimokseen. Nainen oli töissä majatalossa. En hennonut edes kysyä, millaisessa työssä. Nuorukainen halusi pitää haaveensa, enkä halunnut niitä säälimättömästi rikkoa, vaikka aavistelinkin, ettei hänen ihailemansa nainen pääsisi noin vain vapautumaan työstään.

  Illan hämärtyessä tein itselleni nukkumasijan hoidokkini viereen, ja nukahdin väsyneenä. Heräsin keskellä yötä siihen, että käsi peitti suuni ja joku painoi kättäni maata vasten estäen minua tarttumasta aseisiini. Kun avasin silmäni, erotin hämärän lävitse tutut kasvot.

  ”Älä pelästy, en aio tehdä teille pahaa”, Jakin sanoi hiljaa. Hänen hengityksensä tuoksahti väkijuomalta, ehkä oluelta. ”Olen vapaavuorossa, enkä halua, että muu vartioväki tietää minun puhelleen kanssasi.”

  ”Uskot siis, että tunnen veljesi Jokimin?”

  ”Uskonhan minä! Miksi ihmeessä edes puhuisit hänestä minulle, ellet tietäisi hänestä jotain?” hän totesi naurahtaen hieman humaltuneesti. ”No, haluan tietää kaiken hänen elämästään, joten kerrohan minulle, mitä tiedät.”

  Kohottauduin sijaltani, ja hän perääntyi loitommalle ja istahti maahan kuuntelemaan tarinaani. Kerroin hänelle siitä, miten Jokim oli tullut kotikylääni, miten olimme ystävystyneet, ja mitä vuosien mittaan oli tapahtunut. Hän kuunteli hiljaa, keskeyttäen minut aika ajoin kysymyksillään ja tuon tuosta pyyhkäisten nenänalustaansa.

  ”Koska olemme nyt Molcavarathian ulkopuolella, saanen sanoa, että Kaikkeuden Luojalle kiitos, että löysin sinut”, totesin lopuksi. Hän naurahti hiljaa, veti syvään henkeä, ja nosti katseensa minuun hämärän lävitse.

  ”En tiedä sinun Luojastasi, mutta sen tiedän, ettei Molcavarathiassa kuunnella Vaeltajien opetuksia”, Jakin huoahti ja ryysti taas nenäänsä. ”Sinulla ei ole sinne asiaa, jos aiot mennä puhumaan jotakin Luojasta!”

  ”En aiokaan, mutta haluaisin saada selville, onko se Tietäjä, joka teki tuhojaan kotikylässäni, yhä elossa”, selitin. ”Tästä etelämmäs ei kai voi mennä, jos ei pääse Molcavarathian rajavartioitten ohi? Estättekö te myös Ohdakemaahan kulkijoita pääsemästä sen valtakunnan puolelle?”

  ”Tarkoitatko Ohdakemaalla Cardusiaa? Niin, meille on annettu määräys, ettemme saa päästää mitä tahansa väkeä Cardusiankaan puolelle”, Jakin naurahti. ”Ja jos rajan yli on pyrkimässä rikkaita kauppiaita, meidän pitää periä tullia kuningas Melchiorille niiltäkin, jotka menevät Cardusiaan.”

  ”Enkö siis pääse Cardusiaan mistään muualta, joutumatta teidän molcavarathialaisten rajavartioitten kynsiin?” kysyin hieman tuskastuen.

  ”No, sinulle voin kertoa, että voihan sitä kuulemma kiertää idästä, asumattomilta seuduilta, vuoristoista reittiä, jos haluaa Cardusiaan joutumatta tekemisiin Molcavarathian rajavartioitten kanssa. Idässä on vuoristo, jonka yli kuningas Melchiorin lähettämät tarkkailijat eivät ole edenneet”, Jakin selitti. ”Vuoret jatkuvat kuulemma johonkin isompaan vesialueeseen saakka, ja vesialueen eteläpuolella lienee jo Warginmaa. Mutta vuoristoista reittiä pääsisit Cardusian ja Argillan välisten rajavuorten pohjoispuolelle…”

  ”Siis Cardusian itäosassa on vuoristoa, ja voisin vaeltaa sinne asumattomien seutujen vuoristoisen reitin kautta?” kysyin yrittäen kuvitella reittiä mielessäni. ”Onko Cardusian itäosa siis pelkkää vuoristoseutua?”

  ”No, Argillan rajaseutujen vuorten ja pohjoisten rajavuorten välissä on laakso, jonka pohjalla virtaa joki, joka laskee sinne suurelle vesialueelle. Cardusialaiset sanovat sitä jokea Wolnoshajoeksi. Mutta miksi ylipäätään menisit Cardusiaan?” Jakin kysyi.

  ”Etsimään teidän sisartanne”, sanoin hiljaa. ”Jos hän ei ole päätynyt Molcavarathiaan, hän lienee jossakin tuolla idässä, ehkä Valloittamattomilla mailla, tai Cardusian puolella, ellei sitten ole päässyt sen Itäisen Vuoriston yli jonnekin, kenties jopa Warginmaan puolelle… Jokim sanoi, että isänne suku olisi ehkä Warginmaasta lähtöisin.”

  ”Höh, taidat olla hieman seonnut, jos luulet todella löytäväsi sisaremme! Pelkäänpä, että hän on kuollut, tai sellaisessa kunnossa, ettei toivoisi kenenkään sukulaisen häntä enää löytävänkään”, Jakin hymähti ja huoahti. ”Naisen osa on kova… Etenkin tällaisen väen keskuudessa! Olisiko hän muka selvinnyt hengissä nämäkään vuodet, jonkun kiertolaisjoukon kanssa?”

  ”Mutta jos sisarenne on pysynyt hengissä, hän on todennäköisesti kulkeutunut joko Molcavarathiaan, Cardusiaan, tai itään, syrjäisille seuduille. Olen kysellyt hänestä matkan varrelta kaikkialta, jossa vain on ollut asutusta, ja tiedän, että kiertolaiset ovat edenneet aina vain etelämmäs”, selitin huoahtaen. ”Etkö itse haluaisi tietää, elääkö sisaresi vielä?”

  ”No, silloin kun lähdin sen väkivaltaisen kasvattiukon luota, ajattelin, että voisin ehkä etsiskellä siskoani”, Jakin totesi hiljaa. ”Kun kuljin tänne värväreitten ja kaltaisteni soturioppilaitten joukossa, kyselin sisartani matkan varrelta erilaisista paikoista, mutta eihän kukaan osannut sanoa mitään jostain naisesta, jota en edes osannut kuvailla sen tarkemmin! Lopulta en viitsinyt enää vaivautua edes kyselemään. Enkä toisaalta ole edes varma, haluaisinko enää tavata häntä! Ehkä hän on jo mennyttä… En tiedä kestäisinkö edes kohdata häntä kasvoista kasvoihin. Eikä hän välttämättä edes muistaisi mitään lapsuudestaan, minuakaan siis. Hänhän oli pelkkä pienokainen! Hädin tuskin tallusti omilla jaloillaan, tyttöparka…”

  Kuulin, miten hän puhkesi kyyneliin, ja sillä hetkellä hän muistutti kaikkein eniten ystävääni Jokimia. Kurottauduin tarttumaan hänen käteensä, puristin sitä hetken jakaen hänen liikuttuneisuutensa, ja peräännyin sitten taas loitommalle.

  ”Minä toivoisin silti, että löytäisin hänet vielä joskus ja voisin lähettää hänet veljensä luo”, totesin vakavana. ”Myös Jokim toivoisi tapaavansa sisarensa. Oletko itse varma siitä, että haluat pysyä Molcavarathian joukoissa?”

  ”En tiedä! Tulin tänne, koska muuallakaan ei ollut minulle mitään”, Jakin sanoi huoahtaen raskaasti, ryysti nenäänsä ja vaihtoi asentoaan. Arvelin hänen olevan jossain määrin juopunut. Ehkä hän oli oppinut tavan niiltä, joitten mukana oli oleskellut viime aikoina. Ehkä juopumus auttoi häntä sietämään paremmin epämukavaa seuraansa. ”Enhän tiennyt, että pikkuveljeni on ollut elossa kaikki nämä vuodet! Mitä minulle olisi ollut tarjolla muuallakaan, kun luulin, että olen sukuni ainoa jälkeläinen? Sotiminen on tapa ansaita elantonsa, ja olen hyvä siinä! Näkisitpä minut miekan varressa! Mutta taidat itsekin osata käyttää jousta, jos olet tullut toimeen metsästämällä…”

  ”No, en kuitenkaan pidä ihmisten vahingoittamisesta”, totesin hiljaa. ”Ymmärrän, että palkkasoturin pesti on tuleva leipätyösi, mutta voisitko silti auttaa minua etsimään sisartasi?”

  ”En tiedä… Kuten sanoin, en ole varma, tuottaako hänen löytämisensä iloa kenellekään”, Jakin hymähti. ”Olen edennyt nopeasti soturin koulutuksessani ja päässyt jo sellaiseen asemaan, että luultavasti minut huolittaisiin sotaankin, jos Melchior päättäisi hyökätä Cardusiaan. Pitäisikö minun luopua palkkatyöstäni etsiäkseni naista, joka ei edes tuntisi minua?”

  ”Kukapa tietää… Voihan hänen asemansa olla onnellinenkin, mutta tottahan se on, että kiertolaisten matkassa kulkeva tyttölapsi olisi todennäköisemmin kulkeutunut aika onnettomaan asemaan”, huoahdin. ”Mutta entä jos sisaresi elää jossakin ja toivoo, että jonakin päivänä joku tulisi ja pelastaisi hänet hänen kurjuudestaan?”

  ”Tai sitten hän on jo päättänyt päivänsä vuosia sitten”, Jakin totesi synkeänä. ”Voi olla mahdotonta löytää häntä kaikkien näitten vuosien jälkeen!”

  ”Mahdotontako? Mutta löysinhän minä sinutkin!” sanoin naurahtaen. ”Onko mikään mahdotonta? Selvisihän veljesikin elossa, vaikka luulit hänen kuolleen! Etkö usko, että ihmeitä tapahtuu?”

  ”Ehkä tapahtuukin, muttei minun elämässäni”, Jakin naurahti päätään pudistellen. ”Ja sisareni on kulkenut vuosikausia, missä lie paikoissa. Hän on voinut päätyä minne vain!”

  ”On vain yksi päätie pohjoisesta etelään, eli Pohjanväylä, ja sen varrella olevista kylistä olen jo kysellyt. Ellei hän ole kadonnut erämaihin, hän on jatkanut kiertolaisten mukana aina vain etelämmäs. Ja kuten itsekin sain todeta, etelään matkaavien kulku pysähtyy tähän, juuri tänne, missä nyt olemme!” totesin hieman kiihtyen. ”Ellei hän ole täällä, rajakylässä, hän on voinut jatkaa matkaa vain joko Molcavarathiaan, tai itään, elleivät molcavarathialaiset rajavartijat ole päästäneet häntä suoraan Ohdakemaahan… Tuskin hän on erämaahankaan päätynyt harhailemaan!”

  ”Totta… Meillä on määräys pysäyttää epämääräiset, yksin vaeltavat naisihmiset, ja ottaa heidät haltuumme, jos he yrittävät Cardusiaan. Etenkin kauniit yksilöt kelpaavat Melchiorin palvelukseen! Ja Molcavarathia nielee kyllä kaikki, jotka sinne eksyvät”, Jakin naurahti ilottomasti. ”Sieltä häntä ei enää löytyisi!”

  ”Oletko varma, ettei hän ole töissä täällä, siis majatalossa?” kysyin vakavana. ”Kaipa saattaisit tuntea sisaresi, jos näkisit hänet kasvotusten?”

  ”En ole tehnyt lähempää tuttavuutta niitten majatalon naisten kanssa, mutta ei siellä ketään sen näköistä ole, joka voisi olla minulle sukua! Sisareni muistuttaa ehkä äitiämme, joten luultavasti hän on tummahiuksinen, eikä kovin isokokoinen”, Jakin totesi huoahtaen. ”Molcavarathialaiset ovat vaaleampia ja kookkaampia. Cardusialaisia en ole tavannut vielä, mutta se väki lienee sekalaisemman näköistä.”

  ”Teidän sukunne, siis isänne perhe, on kuulemma asunut Ohdakemaassa, ennen kuin isäsi vaelsi pohjoiseen”, totesin mietteliäänä.

  ”Sinäkin kutsut Cardusiaa Ohdakemaaksi, niin kuin Warginmaasta lähtöisin olevat kulkijat”, Jakin totesi hiljaa. ”Ja Melchior itse, pilkallisesti…”

  ”Niin, olen kuullut Ohdakemaan tarinoita sillä nimellä, sinun pikkuveljeltäsi, joka kuuli ne tarinat Vaeltajaveljiltä”, selitin hiljaa. ”Ja Tietäjäkin ehkä tunsi sen nimityksen. Jokim kertoi Tietäjän sanoneen halveksivasti, että tuo pieni, Molcavarathiasta erottautunut valtakunta on kuin pelto, joka kasvaa rikkakasveja… Ehkä nimitys tuleekin juuri siitä!”

  Samassa tajusin sanojen merkityksen toisestakin näkökulmasta. Jos Molcavarathian kuningas piti Cardusiaa peltona, johon hän olisi halunnut kylvää omaa viljaansa, jokainen rikkakasvi vastustaisi ahneen kuninkaan tahtoa, hänen kylvämäänsä kasvua. Jos taas haluaisi kylvää hyvää viljaa, rikkakasvit olisivat pahasta. Mutta nimen oli alkujaan antanut ahne kuningas, joka nimitti itselleen haitallista asiaa pahalla nimellä, vaikka asia olisi todellisuudessa ollutkin hyvä. Olihan olemassa ohdakkeita, joilla Vaeltajaveljet lääkitsivät sairauksia. Ja jos jokin maa kasvaisi täytenään sellaista ohdaketta, se voisi tuottaa lääkettä muillekin valtakunnille…

  ”Mitäpä mietit?” Jakin kysyi, kun unohduin ajatuksiini. ”Tiedät kai, että Cardusian eteläpuolella on valtakunta, jota pohjoisessa kutsuttiin Savimaaksi, mutta täällä sitä nimitetään Argillaksi. Siellä on hyviä viljelysmaita, ja kuningas Melchior yrittää valloittaa senkin.”

  ”Ovatko Argilla ja Cardusia olleet keskenään vihollisia?” kysyin. Jakin näytti pudistavan päätään.

  ”Eivät, vaan jonkinlaisia liittolaisia, mikä suututtaa kuningas Melchioria. Hän tietysti toivoisi, että pienemmät valtakunnat olisivat sodassa keskenään, eivätkä ainakaan liittoutuisi häntä vastaan. Hänen on helpompi vallata yksi kerrallaan pieniä kuningaskuntia, totta kai…”

  ”Ja miksi hän haluaa valloittaa niitä?” kysyin, ja Jakin naurahti.

  ”No, milläköhän nimellä kotiseudullasi kutsuttiin sellaista miestä, joka haluaa aina vain isomman pellon, ja aina vain isomman aitan, ja aina vain rehevämmän vaimon, ja on valmis vaikka tappamaan saadakseen, mitä haluaa?”

  ”Minun kotikylässäni yhteiset säännöt pitivät huolta siitä, ettei kukaan saanut enempää kuin oli kohtuullista”, totesin. ”Mutta sellaista miestä olisi kutsuttu ahneeksi paskiaiseksi!”

  ”Jos olisimme nyt Molcavarathian puolella, puheistamme pääsisi pyövelin seuraan!” Jakin naurahti. ”Mutta sehän se selittää kuninkaittenkin kohtuuttomat pyrkimykset… Ahneus!”

  ”No, haluatko itse sotia ahneen kuninkaan puolesta?” kysyin, ja hän oli pitkän aikaa hiljaa.

  ”Mutta mitä muutakaan tekisin työkseni?” hän kysyi sitten raskaasti huoahtaen. ”Minulla on nyt ammatti, jossa saan leveämmän leivän kuin maata kuokkimalla, puita hakkaamalla tai sepän pajalla huhkimalla…”

  ”Mutta kestääkö omatuntosi sitä, että palvelet ahnetta isäntää?” kysyin kiihtyen. ”Tapat ihmisiä, jotta joku saa enemmän kuin on kohtuus? Autat ahnetta ja vallanhaluista ihmistä ottamaan toisilta kaiken, jotta hän saa aina vain lisää?”

  ”Jos et olisi veljeni ystävä, saattaisin käydä kiinni kurkkuusi noitten puheittesi takia!” Jakin huudahti. ”Väitätkö, että olen itsekin ahne paskiainen, jos autan toista sellaista?”

  ”Sinä niin sanoit, en minä”, naurahdin ja huokaisin sitten syvään, rauhoittuakseni. ”Jos palvelet ahneutta, olet sen puolella! Mutta en usko, että sinä haluat olla mikään ahne paskiainen… Tiedän, ettet ole sellainen! Olet ystäväni veli, ja Jokim on ollut minulle kuin veli, koska minulla ei ole ollut omaakaan veljeä. Jos sinussa on pisaraakaan samaa verta, uskon, ettet halua elää elämääsi vastoin sitä, mitä Jokim pitää oikeana!”

  ”No, mitä sitten toivot minulle? Mitä arvelet, että Jokim minulle toivoisi?” Jakin kysyi vakavana.

  ”Palvele kaikin mokomin niillä taidoilla, joita olet saanut, mutta tee hyvää, älä pahaa! Etkö voisi pysyä täällä rajavartijana ja olla lähtemättä Melchiorin valloitussotiin?” kysyin hiljaa.

  ”Ehkäpä voisinkin”, Jakin lausahti. ”Mikäpä pakko minun olisi työntää itseäni etulinjaan, jos tulen toimeen nykyiselläkin palkkiollani?”

  ”Ja minä jatkan itään, vuoristoseudulle, ja kyselen sisartasi kaikista kylistä ja tuvista. Ties vaikka joku tietäisi jotakin kiertolaisten matkassa kulkeneesta naisesta”, sanoin alkaen vähitellen muuttua yhä toiveikkaammaksi. ”Minkä ikäinen hän olisi nyt?”

  ”Muutama vuosi kolmattakymmenettään”, Jakin totesi. ”Hänellä saattaisi olla jo liuta lapsiakin siis, jos hän olisi päätynyt jonkun vaimoksi.”

  ”Niin, Luoja tietää”, huoahdin. ”Entä jos sinä kyselisit häntä Molcavarathiaan matkaavilta?”

  ”No, samahan se on, jos kyselen häntä, ja etenkin jos siirryn jossain vaiheessa lähemmäs kuningas Melchiorin linnankylää”, Jakin totesi vakavana.

  ”Jokim ei muistanut sisarenne nimeä”, totesin. ”Muistatko sinä?”

  ”Jaelika”, Jakin äännähti, ja hänen äänensä karhentui surusta. ”Miten oikeastaan edes voisin unohtaa sen? Huusin sitä monta kertaa, kun meidät erotettiin toisistamme. Mahtaako hän itse muistaa sitä enää, vain onkohan hänelle annettu jokin toinen nimi?”

  Hän kiirehti pois puristaen nopeasti kättäni. Valvoin kauan; kuunnellen öisen luonnon ääniä ja seuralaiseni hengitystä. En ole varma mistä sen tiesin, mutta tiesin, että minun oli jatkettava itään. En uskonut, että Jaelika olisi Molcavarathiassa. Oli kummallista olla niin varma jostakin asiasta tietämättä, miksi oli niin varma, mutta sellaista oli alkanut tapahtua minulle yhä enemmän, mitä kauemmin olin kulkenut Vaeltajaveljien mukana.

…

LUKUNÄYTE

OHDAKEMAA I: Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa

Prinsessan tarinasta (kertojana kruununprinsessa Jelisepa Willefintytär):

LUKU I

Oli syksy, ja tuo pimeä vuodenaika nosti minusta esiin kaikkein pahimmat tunteet; sietämättömän surun, vihan, joka etsi syyllistä, ja epätoivon, joka teki elämästäni pakonomaista päivästä toiseen raahautumista. Olin jo pitkän aikaa teeskennellyt onnellista, etten tuottaisi pahaa mieltä äidilleni. Ja kun äiti oli kuollut, olin teeskennellyt vahvaa, etten tuottaisi pettymystä isälleni. Mutta jokin tuntui nääntyvän sisälläni. Aivan kuin se osa minua, joka tunsi surun, pelon ja vihan, mutta myös aidon ilon ja rauhan, olisi näivettynyt teeskentelystä, niin että olin kadottamassa kosketukseni siihen. Sisälläni tuntui olevan pelkkää tyhjyyttä; pelkkää pimeyttä, jonne en rohkenisi lähteä vaeltamaan. Aivan kuin olisin ollut pelkkä ulkokuori, sätkynukke, jonka lankoja toiset ihmiset kiskoivat, ja jolla ei ollut enää omaa tahtoa liikuttaa jäseniään. Ja osan ajasta olin nukke, joka oli unohdettu nurkkaansa lattialle lojumaan. Minut muistettiin vain silloin, kun minua piti esitellä ylhäisille vieraille. Silloin minut puettiin ja huoliteltiin; silloin naruistani kiskottiin, jotta minut saisi näyttämään elävältä. Uskoiko kukaan minun todella elävän? Miten joku saattoi luulla, että olin elossa? Itse tunsin kääntyneeni sisäänpäin niin rajusti, että olin puristunut kasaan kuin kivi; olin umpinainen, jähmeä, ja halusin paeta ja kadota toisten kaltaisteni kivien joukkoon…

  Olin Cardusian prinsessa; kruununperillinen. Vanhempieni ainoana lapsena minusta kasvatettiin tulevaa hallitsijaa, eikä minulta puuttunut mitään sellaista, mikä oli vauraudella hankittavissa. Mutta jo yhdeksäntoistavuotiaana tunsin itseni elämästään kylliksi saaneeksi, pohjattoman väsyneeksi, ikivanhaksi sieluksi, joka kaipasi jonnekin muualle, jotakin muuta, tai ainakin loppua sille elämälle, jota olin siihen saakka elänyt.

  Minulla oli tapana vetäytyä tornihuoneeseeni, kun en enää sietänyt hoviseuruetta, isääni, tai yhtään mitään muutakaan; paitsi nuo kiviset, koruttomat seinät, viileyden, hämärän, kynttilänliekin, kynän ja paperin. Sitä en uskaltanut edes ajatella, siedänkö itseäni, vai en. Jos ajattelin että siedän, tunsin heti omatuntoni syyttävän omahyväisyydestä ja ylpeydestä: ”Mikä sinä olet sietämään itseäsi, kun et siedä ketään muitakaan?” Jos taas ajattelin, etten siedä itseänikään; enhän voisi kestää sellaista olotilaa, sellaista toivottomuutta ja häpeää! Jos olisin pitänyt itseäni yhtä sietämättömänä kuin muutamia isäni hovinaisia, olisin halunnut repiä hienot vaatteeni, mustata kasvoni, raastaa pois koristeellisen päähineeni, lyödä ja piiskata; purkaa vihaani ja inhoani, kunnes olisin maannut kipeänä ja häväistynä, säälittävänä olentona kylmällä lattialla. Nöyrtyneenä ja pelokkaana; uskaltamatta edes toivoa, että joku rakastaisi sellaista olentoa. Vihaten sitä joka säälisi, muttei ihailisi; taistellen armahtavaa kättä vastaan…

  Yhtenä noista loputtomista, kurjuudessaan samanlaisina toistuvista syksyisistä illoista istuin salissa isäni seurueessa, kuten aina, hälisevän ja tekohilpeän hoviväen parissa. Katselin syömisestä ja juomisesta nauttivia ihmisiä, tanssia ja muuta seuranpitoa, keimailua ja rehvakkaita eleitä, mutta olin vetäytynyt syvälle kuoreeni, osallistumatta hauskanpitoon. Arvovieraamme oli Argillan kuninkaan lähettiläs, ja hänen kimeän vinkuva naurunsa toi mieleeni rapakossa piehtaroivan ison sikakarjun. Hänen valtaisa, ihrainen olemuksensa nojasi tuolini käsinojaan aivan liian tunkeilevalla tavalla. Saatan yhä muistaa hänen ruumiistaan leviävän hajun, joka pakotti minut hivuttautumaan kauemmas hänestä tuolin toista laitaa vasten. Pakokauhu nousi kehossani, mutten voinut paeta, joten lamaannuin.

  Kaikki nauroivat narrin esitykselle. Paitsi minä. Minä en kyennyt näkemään tuossa esityksessä yhtään mitään huvittavaa. Narri esitti jotakin laulelmaa ilvehtien erään vanhan leskirouvan edessä. Mitä hän lauloi, siitä en muista mitään; olin niin täynnä omaa ahdinkoani. Olisin halunnut vain paeta pois paikalta, enkä välittänyt siitä oliko välinpitämättömyyteni jotakuta kohtaan loukkaavaa vai ei. Enhän välittänyt kenestäkään; en itsestäni, en isästäni, en seuraneidoistani, en typeristä viihdyttäjistä tai musikanteista sen enempää kuin naapurivaltakunnan arvovieraista. Jos keskelle salia olisi yhtäkkiä ilmestynyt pikkulintu, olisin rynnännyt sen luo kuin mielipuoli ja yrittänyt pyydystää sen syliini. Olisin itkenyt sen hentoa rintaa vasten. Olisin rusentanut sen tunteillani; olisin epätoivossani takertunut siihen ainoaan elolliseen olentoon, jonka saatoin päästää lähelleni; olentoon, josta ei olisi minulle mitään vaaraa, joka ei vaatisi minulta mitään, ja jolla silti olisi sama elämän henki, sama alkuperä, niin että saattaisin tuntea yhteyttä siihen…

  Ajatukseni olivat kaoottisia, sekavia, jäsentymättömiä. En voinut kuvitellakaan, että kukaan olisi niitä ymmärtänyt; eivät ainakaan ne nuoret ylimysneidot, joita elätettiin kuninkaanlinnassa, jotta he olisivat minun ystäviäni ja palvelijoitani. Istuin paikallani jäykkänä kuin iso koristenukke, ja neidot kuiskuttelivat takanani. He eivät enää edes välittäneet varoa puheitaan minun kuulteni. He olivat ehkä aluksi pyrkineet saavuttamaan minun suosioni, kuvitellen kenties sitä kautta löytävänsä parempia kosijaehdokkaita. Mutta koska olin heitä kohtaan torjuva tai välinpitämätön, he olivat loukkaantuneet minulle ja osoittivat halveksuntaansa minun ylhäistä persoonaani kohtaan niin suoraan kuin uskalsivat, tietäen varsin hyvin, etten kuitenkaan kertoisi heidän käytöksestään isälleni. Enhän puhunut isälleni muutenkaan.

  Nuo neidot olivat käyneet entistä nenäkkäämmiksi ja ilkeämmiksi. Ehkä he toivoivat salaa, että minusta tulisi sellainen kurja sielu, joita kuninkaanlinnan ulkopuolella istui tai makasi tienlaidassa, nälkiintyneenä, korisemassa avunpyyntöjään. Noilla kerjäläisillä ei ollut enää edes kunnon vaatteita päällään. Osa kohtasi väkivaltaisen lopun, jos tarrasi epätoivoissaan kiinni ohikulkijaan ja joku vartiomiehistä sai päähänsä käyttää keihästään tai nuijaa liian kovakouraisesti.

  Joskus tunsin hirvittävän kipeää sääliä noita kurjia kohtaan. Mutta viime aikoina olin tuntenut enää tyhjyyttä. En siis mitään. Asiat vain olivat niin. Yhtä lailla minä olisin voinut olla siellä. Minä saattaisin olla siellä jonakin päivänä, jos sekoaisin, ja jos isän pitäisi oman maineensa takia lähettää minut pois…

  ”Katsokaa kuinka nyrpeältä hän näyttää… Luuleeko hän tuolla tavoin tekevänsä hyvän vaikutuksen Argillan lähettilääseen?” joku seuraneidoistani totesi.

  ”No, tiedämme kyllä, kenen huomion hän ainakin on saavuttanut!”

  ”Niin, ja kylläpä onkin arvokas ja ylhäinen mies! En voi käsittää, miten Magnus hävisi sille tollolle!”

  ”Mutta se tollo osaa kyllä ilmaista tunteensa, niin ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, mitkä hänen aikeensa ovat. Kuninkaan olisi syytä pitää silmällä, millaisia vieraita hänen tyttärensä kamariin on pyrkimässä!”

  Kuiskuttelu taukosi, kun käänsin päätäni hivenen. Mitä he oikein vihjailivat? En ollut koskaan kutsunut makuukamariini ketään vieraita. Paitsi kerran, mutta hän ei ollut tullut. Luulivatko he minun odottavan jonkun uskaliaan nuorukaisen pyrkivän yksityishuoneeseeni? Neidot oikoivat kaulojaan ja katselivat toisaalle, kun katsoin heihin. Narri oli lopettanut laulunsa. Vain viimeisten säkeitten sanat jäivät kaikumaan mieleeni.

  ”Kuka kuulisi tuskaani, ikävääni? Kuka antaisi hänelle rakkauteni?”

  Mutta miksi se ärsyttävä irvileuka oli laulanut jotakin niin syvällistä ja traagista? Hänen työnsähän oli viihdyttää. Siitä hänelle kai maksettiin palkkaa tai luontaisetuja; vähintäänkin vuode ja elatus linnasta. Ja kuka siitä pinnallisesta seurueesta muka kaipasi mitään syvällistä ja surullista? Pilkkasiko narri heitä kaikkia; siis myös minun isääni, kuningasta?

  Siinä vaiheessa sietokykyni ylittyi. Argillan hieltä, viiniltä ja piippuruoholta haiseva ihmissika oli kääntynyt sanomaan minulle jotakin. Tuijotin häntä hetken tyhjin katsein, nousin äkkinäisesti paikaltani ja lähdin astelemaan kohti salin ovea sanomatta mitään; hyvästelemättä edes omaa isääni. Narri joutui väistämään minua; olin kävellä hänen päälleen, kun en silmiini tulvivilta kyyneleiltä nähnyt kunnolla eteeni. Kuvittelin kaikkien jäävän tuijottamaan minua, kun pakenin paikalta ahdistuneena ja ahdistustani häveten.

  Illalla nukahdin omaan itkuuni jaksamatta edes riisuuntua, ja aamulla heräsin voimattomuuden sitoessa jäseneni, niin etten jaksanut nousta vuoteesta moneen tuntiin. Kun lopulta nousin, illallispukuni oli rypistynyt ja palmikkokampaukseni sekaisin, mutten välittänyt siistiytyä. En halunnut palvelustyttöä luokseni, vaan lähetin isälleni sanan, että olin sairas. Sitten nousin tornihuoneeseen ja pysyttelin siellä koko päivän, yrittäen vuodattaa sisäistä tuskaani ja hämmennystäni paperille; tuolle ainoalle puolueettomalle, tuomitsemattomalle ystävälleni.

  Ehkä todella olin sairas; ehkä olin mielenvikainen. Jotain vikaahan minussa täytyi olla, kun en enää jaksanut sellaista elämää, joka toisille näytti olevan vaivatonta ja hauskaa. Kun muistelin äitiäni, katkeruus nousi minussa kuin kitkerä myrkky; tehden minusta kylmän ja ilkeän olennon. Äiti ei olisi jättänyt minua yksin sairastamaan. Äiti olisi valvonut vaikka yötä myöten vierelläni, pidellyt kädestäni ja lohduttanut minua. Hän ei olisi heittänyt minua linnasta, vaikka olisinkin alkanut ulvoa pahaa oloani kuin susi tai kääriytynyt taljan sisälle kuvitellen muuttuvani kaukaisten vuorten synkissä metsissä eläväksi pedoksi, joka ei koskaan enää astuisi jalallaan ihmisten asuttamalle alueelle.

  Äitini olisi ymmärtänyt minua; hän oli itsekin tuntenut olevansa vankina ihmisen puvussa. Hän oli kärsinyt hoviväen silmätikkuna olemisesta, Neuvoston ohjeista ja vaatimuksista, ja vetäytynyt huoneistoonsa sairastamaan niin usein kuin pystyi. Hän sairasti, koska kitui kuin lintu, jonka siivet oli sidottu. Yritin olla hänelle lohduksi, miten vain kykenin, mutta minut hätisteltiin pois hänen luotaan. En saanut viedä häntä ulos metsiin, joissa kuljin isäni kanssa, koska ”kuningatar ei saanut kuljeskella metsissä kuin elukka”. Kamarirouvat veivät hänet minun ulottuviltani. Mutta äiti antoi minun mennä isäni mukaan ja keksi usein hätävalheita noille närkästyneille seurarouvilleen, kun minä ilmaannuin hänen huoneistoonsa tukka sekaisin ja puku repeytyneenä.

  Äiti olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi voinut kulkea mukanamme metsissä ja kokea sen mitä koin isäni kanssa. Mutta Neuvosto määräsi kaikesta. Se vihjaili, pelotteli ja uhkaili. Sen tahdosta ihmisiä katosi; sen takia menetin mukavimman lapsenvahtini, erään isäni henkivartijan, joka oli kulkenut mukanamme metsissä, kun olin vielä lapsi. Neuvosto oli pilannut kaiken minkä vain pystyi. Ja äitini kärsi, sairasti, ja lopulta kuoli.

  Syytin äitini kuolemasta Neuvostoa. Jos olisin saanut tietää, että jokin taho olisi tappanut äitini vielä suoremmalla tavalla kuin kiduttamalla häntä henkisesti vuosikausia, olisin ehkä murentunut ja hajonnut, tai hyökännyt; ja seuraukset olisivat voineet koitua hengenvaarallisiksi.

  Kun äitini oli kuollut, Neuvosto järjesti isälleni yhä enemmän tärkeämpää ja kiireellisempää tekemistä kuin seurustelua tyttärensä kanssa. Neuvoston keskellä kuningas Willef suunnitteli uusia veroja ja tulleja valtakunnan vaurautta kasvattaakseen, ja aluevaltauksia kenties jostakin Argillan suunnalta, jossa oli hyviä viljelysmaita. Hän suunnitteli juhlapitoja ja metsästysretkiä, joilla sai kansan ja ylimykset pidettyä tyytyväisinä, ja uhrasi ajatuksia minulle vain silloin, kun oli kyse puolison järjestämisestä. Ja sillä asialla oli kuulemma kiire. Niin kiire, että asia piti saada hoidetuksi jopa muutamassa kuukaudessa.

  Minähän olin jo yli-ikäinen morsian, tai ainakin parhaan naimaikänsä ylittänyt. Ja ellei minulla olisi ollut vaurautta ja sellaista asemaa, joitten takia moni olisi huolinut neljättä kymmentäkin käyvän vaimon, ja ellei minun olisi odotettu synnyttävän miespuolista kruununperillistä Willefin kuningassukuun, olisin ehkä jo joutanutkin sijoitetuksi naimattomiksi jääneitten naisten yhteisöön.

  Sota Molcavarathian valtakunnan kanssa ja kuningatar Jelizian kuolema olivat viivästyttäneet kihlaamistani. Ennen sotaa kuningas Melchior oli tarjoillut sulhasekseni heidän prinssiään; jotakuta juorujen mukaan rumaa ja kummallista nulikkaikäistä oliota, jota ei oikeasti pidetty arvossa edes heidän omassa hovissaan. Mutta se nuorukainen oli jotakin kautta äitini sukua, Warginmaan verta. Isäni ei ollut harkinnutkaan Melchiorin tarjousta, koska oli tiennyt kyseessä olevan Melchiorin juonen saada jalansijaa Cardusian hallinnossa. Willef oli ilmoittanut, että minulla oli sopivampia kosijoita, vaikka moni Neuvoston jäsen olikin vastustanut häntä. Molcavarathian kuningas oli loukkaantunut ja julistanut sodan, ja puolet Neuvostosta syytti yhä isääni tuosta sodasta.

  En olisi halunnut muistella noita aikoja, mutta kaikki tuo nousi vähän väliä levottomaan mieleeni, etenkin kun minua muistutettiin puolison hankkimisesta. Minulle sopivan korkea-arvoisia sulhasehdokkaita oli harvassa. Puolisonihan astuisi aikoinaan minun kauttani Cardusian valtaistuimelle. Minun pitäisi vain olla kaunis, hyvätapainen, viisaanoloinen, myöntyväinen, ja synnyttää lapsia… Mutta tuleva liitto jonkun sopivan korkea-arvoisen henkilön kanssa oli minulle painajainen, jota en olisi halunnut edes ajatella. Ei niinkään siksi, ettenkö olisi voinut kuvitella jonkun miespuolisen voivan lievittää yksinäisyyttäni ja tarjota jonkinlaista ystävyyttä lohduksi elämäni kurjuuteen. Mutta en mitenkään voinut uskoa siihen, että isäni tai Neuvoston valinta olisi sama, johon itse päätyisin. En hyväksynyt sitä, että minulle järjestettiin puoliso, joka jonkun muun ihmisen mielestä olisi sovelias. Aivan kuin olisin ollut jokin esine, jonka tarkoitus on tuottaa hyötyä, tai pelkkä olio, jonka piti lisääntyä, eikä tunteillani ja toiveillani olisi mitään merkitystä.

  Ehkä miespuolisten oli helpompi hyväksyä järjestelmä, jossa he olivat paremmassa asemassa, koska yleensähän omaisuus oli heidän hallussaan, ja naiset taas olivat usein vailla omaisuutta ja tarvitsivat miehen elättäjäkseen. Mies saattoi lähettää hankalan tai epätyydyttävän vaimonsa pois menettämättä omaisuuttaan, mutta nainen ei päässyt epämieluisasta miehestä eroon menettämättä samalla elantoaan ja mainettaan. Se oli epäoikeudenmukaista, väärin, ja sietämätöntä, kun ajattelin asiaa omalle kohdalleni.

  Jos minulla olisi ollut keino elättää itseni, en olisi alistunut isäni päätöksiin; en ainakaan enää, kun hän oli etääntynyt minusta, eikä tuntunut välittävän siitä, mitä toivoin. Ja oli aina riski, että Neuvosto taivuttaisi isäni kurinpitotoimiin, jos niskoittelisin hänen tahtoaan vastaan. Jos kuninkaan tytär niskoittelisi isälleen, hänhän toimisi esimerkkinä kaikille muille tyttärille, kaikille naisille ja vaimoillekin siitä, että miehen ylivaltaa vastaan voi taistella. Ja isän pitäisi rangaista minua, ettei valtakunnassa syntyisi naisväen kapinaa…

  Halusin uskoa, että oli olemassa miehiä, jotka eivät pitäneet naisia itseään alempiarvoisina. Isäkin oli pitänyt äitiäni arvossa, mutta Neuvosto noudatti perinteitä, eikä Neuvostoon kuulunut muita naisia kuningattaren lisäksi. Jos kaikki miehet olisivat sellaisia päsmäreitä kuin Neuvoston kukkoilijat, en koskaan haluaisi naimisiin. Korkea-arvoiset miehet ainakin olivat tärkeileviä ja turhamaisia, tai sitten pelottavan vakavia ja ankaria. Miten olisin voinut rakastaa sellaista miestä? Olin kyllä ihastunut ja melkein rakastunutkin eräisiin nuoriin ylimysmiehiin, joita hovipiireissä kohtasin. Mutta olisinko voinut toiveikkaana antautua tunteitteni valtaan, kun kenestäkään heistä ei kuitenkaan olisi ollut minulle puolisoksi, tulevaksi kruununperilliseksi, koska he olivat liian alhaisia prinsessan puolisoksi? He tiesivät sen kyllä itsekin, ja pitivät minuun soveliasta etäisyyttä. Muunlainen käytös olisikin ollut uhkarohkeaa, koska isäni olisi varmasti käyttänyt jalkapuuta tai karkotusrangaistusta, jos joku olisi sopimattomasti lähestynyt minua.

  Itse olin joskus leikitellyt ihailijoitteni tunteilla, mutta ainoa ihminen, jonka olisin oikeasti halunnut lähestyvän minua, oli hävinnyt elämästäni sodan jälkeen; ilman että edes tiesin hänen nimeään ja arvoaan. Hän oli lähettänyt minulle kirjeitä, joiden perusteella olisin halunnut tavata hänet. Olin jopa pyytänyt häntä tulemaan luokseni; vaarantaen omankin maineeni. Mutta hän oli kieltäytynyt tapaamasta minua, ja koska en enää sodan jälkeen saanut kirjeitä, arvelin hänen kuolleen tai joutuneen jonnekin muualle kuninkaanlinnasta. Jos hän olisi tullut luokseni silloin ennen sotaa, ja jos hän olisi ollut riittävän korkea-arvoinen, äitini olisi ehkä pystynyt taivuttamaan isäni sallimaan avioliiton… Mutta se haave oli mennyttä. Tuo nimetön ihailijani oli joko kuollut sodassa tai hylännyt minut pelkurimaisesti.

  Jos ajattelin hänen kuolleen, olin surullisen katkera. Jos ajattelin hänen hylänneen minut, olin raivoisan vihainen, kylmä, ja ilkeä. Yhtä kaikki, olin hirvittävän yksinäinen, ja olin kadottanut toivoni siitä, että joskus voisin kohdata jonkun toisen, joka koskettaisi lohduttavasti umpimielistä, haavoittunutta sieluani. Kuka minun hätääni kuulisi; kuka edes ymmärtäisi? Rakastaisinko enää koskaan ketään? Enhän kyennyt edes rehellisesti kohtaamaan omaa tilannettani ja armahtamaan itseäni…

  Keskelle mustanharmaata mielensisältöäni nousivat narrin esittämän laulun viimeiset säkeet. Miten hän ylipäätään julkeni laulaa sellaista, mikä muistutti minua hädästä ja ikävästä? Tai sitten hän irvaili tuskaisaa oloani, mikä oli vielä ilkeämpää. Narri oli ennenkin ollut julkea; hän oli tuijotellut minua, virnistellyt kummallisesti, pysytellyt tarkoituksellisesti kulkureitilläni; jopa polkenut tahallaan pukuni laahukselle. Hän olisi ansainnut raippoja noista teoista, jos olisin kertonut niistä isälleni. Mutta jostain syystä en kertonut. Ehkä en välittänyt enää edes siitä, saisiko joku ansaitsemansa rangaistuksen vai ei…

  Narri oli aloittanut viihdyttäjäntyönsä musikanttina jo joskus ennen sotaa, nuorukaisena, joka tuskin oli minua vanhempi. Hän oli joskus saanut minut nauramaan; ainakin silloin, kun äiti oli vielä ollut elossa. En vain ollut koskaan halunnut hänen näkevän, että hymyilen hänen esityksilleen. Olihan minulla ollut lukuisia ihailijoita, joille saatoin kyllä hymyillä ja joitten suosionosoituksia otin vastaan. Mutta jos sellainen nuori tollo, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä prinsessan suosioon, kehtasi tuijotella minua ikään kuin koira, joka odottaa herkkupalaa, olisiko häntä ollut soveliasta rohkaista? En siis ollut rohkaissut häntä, mutta siitä huolimatta hän oli jotenkin sotkeutunut tekemisiini, kuten erään ritari Magnusin tapauksessa…

  Narri olisi oikeastaan pitänyt karkottaa kuninkaanlinnasta. Ehkä piiskata ja karkottaa, tai laittaa tyrmään, mutta syystä tai toisesta säälin häntä. Ehkä siksi, että äitini oli pitänyt hänestä. Äiti olisi nuhdellut minua, jos olisin järjestänyt sille hölmölle nuorukaiselle julkisen piiskaamisen ja vankeuden…

  Nousin kirjoituspöydän äärestä ja astelin ikkunan viereen. Tornihuoneeni oli aivan lähellä linnaa ympäröivää ulompaa muuria, jonka toisella puolen kulki pohjoiselle rajanylityspaikalle johtava tie. Tornin ja muurin välillä oli vain kapea kulkureitti. Ikkunastani näin muurin takaiselle tielle, ja joskus jäin katselemaan tiellä kulkijoita, miettien, minne he olivat menossa, tai mistä tulossa, ja olivatko he vapaita omassa elämässään. Tie oli yleensä siihen aikaan hiljainen, koska linnan pääportti suljettiin, kun aurinko alkoi laskea, eikä kellään pitänyt olla enää asiaa sisälle linnaan tai linnankylään.

  Mutta juuri sinä iltana tiellä käveli pitkä ja laiha hahmo. Harmaa kaapu riippui hänen yllään tuulessa lepattaen, aivan kuin sen sisällä ei olisi ollut ruumista lainkaan. Ehkä hän eli vailla ruumiin haluja, vain luisevapiirteinen, kalju pää tallella. Jostain syystä en voinut irrottaa katsettani hänestä. Hän kulki tien laitaa matkasauvoineen hitaasti, kuin suorittaen yksityistä mietiskelyä askeltensa tahdissa, tai ehkä hänen mielensä vaelsi jossakin muualla.

  Olin kyllä kuullut Vaeltavista Veljistä, mutten ollut koskaan puhutellut sellaista. Isä väitti minun joskus pienenä tyttösenä antaneen oksan yhdelle sellaiselle kulkijalle, mutta tuo tapahtuma oli hävinnyt mielestäni. Vaeltajia pidettiin outona väkenä; jotkut ylimyksistä nimittivät heitä jopa mielipuoliksi ja pitivät heitä valtakunnan vihollisina. Heitä näkyi joskus kuninkaanlinnankin lähettyvillä, mutta yleensä he eivät viihtyneet siellä, missä oli väkijoukkoja; varsinkaan ylhäistä väkeä. Toisaalta en ihmetellyt sitä lainkaan. Jos joku sai valita vapaasti, missä vaelsi, miksi hän olisi tahtonut sellaiseen paikkaan, jossa itse elin kuin vanki?

  En kyennyt hetkeen liikahtamaankaan; uteliaisuuteni tuota kaapuvaatteista hahmoa kohtaan naulitsi minut ikkunan ääreen. Mitä hän mietti, miksi hän siinä kulki, ja minne? Jos hän ymmärsi jotakin, mitä en itse ymmärtänyt, halusin hänen kertovan siitä minulle. Äkkiä, aivan kuin puhdas, valkea valo olisi leimahtanut sisälläni, olin aivan varma siitä, että minun oli saatava puhua tuon Vaeltajan kanssa. En tiedä miksi olin siitä niin varma, mutta kiihtyneenä kurottauduin ulos ikkunastani.

  ”Vaeltaja hoi”, huusin epävarmasti, nolouden tehdessä äänestäni vapisevan ja tavallista kimeämmän. Vaeltaja pysähtyi ja kääntyi katsomaan ylös, ikkunaani kohti.

  ”Teidän Korkeutenne”, hän sanoi, muttei kumartanut. Katseeni pyyhkäisi muurinharjaa; jos siellä olisi ollut vartija, hän olisi nähnyt minun puhuttelevan alhaista ja Neuvoston vaarallisena pitämää väkeä, ja kertonut siitä jollekin virkamiehelle.

  Pelko paljastumisesta lamautti minut; tunsin itseni varomattomaksi typerykseksi, enkä sitten tiennytkään, mitä sanoa. Vaeltaja vain katsoi minua; ei arvostelevasti, muttei pelokkaastikaan. Katsoi vain kuin ihmistä; tai siten kuin luulisin, että ihmistä tulisi katsoa. Kuvittelin hänen ymmärtävän minua. Halusin hänen ymmärtävän; enkä enää nähnyt mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa hänen ymmärrykseensä.

  ”Tarvitsen apua”, sanoin tuskin kuuluvalla äänellä. En tiennyt kuuliko Vaeltaja sanojani. Hetken mietin, sanoinko sitä lainkaan ääneen, ja ehtisikö hän kadota ennen kuin saisin mitään kuuluviin suustani. Silmissäni tuntui kyynelten paine; se oli minulle liiankin tuttu tunne, ja olin jo kääntyä pois ikkunastani peläten, että ainoa apu, jota olin rohjennut tavoitella, karkaisi käsistäni; pakenisi omaan hartauteensa, omiin ajatuksiinsa, hyläten minut ja minun odotukseni…

  ”Sinä saat kyllä sopivan avun”, Vaeltaja sanoi, laski katseensa ja jatkoi kulkuaan kadoten pian näkyvistäni kuninkaanlinnan toiselle seinustalle. Oliko hän oikeasti kuullut minua? Olinko puhunut vain itsekseni? Olinko jo niin mieletön, että olin kuvitellut hänen puhuneen minulle?

  Peräännyin ikkunasta häpeissäni. Sisälläni oleva ahdistus tuntui iskeytyvän tietoisuuteeni täydessä voimassaan, pusertuvan ulos minusta ja pakottavan minut toimimaan jotenkin, lähtemään liikkeelle, pakenemaan jonnekin. Ryntäsin portaisiin ja juoksin portaita alas kompastellen pukuni helmaan. Halusin paeta, lähteä pois; vaikken tiennyt miten ja minne olisin voinut mennä. Alhaalla pysähdyin kuin seinään; näin heijastukseni porrasaulan suuresta kuvastimesta. Silmäni olivat ahdistuksesta suuret, kasvoni kuin pelästyneen eläimen. Mutta pukuni oli typerä. Olin epäaito ja valheellinen kuin kullalla siloteltu yöastia. Tartuin oven vieressä olevaan isoon vaasiin ja heitin sen voimieni takaa kohti peiliä. Savinen maljakko pirstoutui hopeaista pintaa vasten; kuin mielikuva itsestäni, jättäen minut palasiksi, levälleen, niin etten voisi enää koota itseäni…

  Samassa joku ilmestyi porrasaulaan makuukamarini puolelta ja jäi seisomaan oviaukkoon. En hetkeen todellakaan tiennyt, olinko enää hereillä tai järjissäni. Tuijotin häntä silmät laajenneina, arvatenkin tyhjäpäisen näköisenä, saamatta sanaakaan suustani. En ikinä olisi voinut kuvitella tapaavani juuri sitä nimenomaista julkeaa olentoa yksityishuoneestani! Narri tuijotti minua, eikä virnistellyt lainkaan.

  ”Äh… Teidän Korkeutenne…”, hän aloitti epäröiden, ja häkellyksissäni en voinut muuta kuin yrittää väistää hänen tuijotustaan ja huoahtaa hengästyneenä. Ajatukseni pomppivat ja sinkoilivat mielessäsi. Mitä narri teki huoneessani? Oliko hän seonnut, humalassa, ja vaaraksi minulle? Vai kuvittelinko näkeväni olemattomia kaikessa hulluudessani, ja siinäkö oli kuvittelemani sopiva apu, jonka Vaeltaja oli minulle olevinaan luvannut? Mutta jos en kuvitellutkaan ja tuo olio oli oikeasti tunkeutunut yksityishuoneeseeni, huutaisinko vartijan ajamaan hänet ulos? Kävisikö hän kimppuuni, jos huutaisin apua?

  Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua; en vain siksi, että saisin aikaa vilkuilla häntä todetakseni hänen olevan lihaa ja verta kuten itsekin olin, vaan myös viestittääkseni hänelle asemani mukaista arvovaltaa. Ja siinä hän vain seisoi; viihdyttäjäpalkollinen kruununprinsessan makuukamarin aulassa… En kuitenkaan ollut hänen silmissään enää mikään sovinnaisten odotusten mukainen kuninkaantytär, hillitty ja arvokas hovin kaunistus. Julkisivuni oli auttamatta romahtanut; se oli pirstoutunut, rikki, ja hän näki kuoren sisällä olevan onnettoman ihmisolion, jossa ei ollut mitään ihailtavaa.

  Syvä häpeä iski tietoisuuteni; häpeä siitä, että hän oli nähnyt minut ilman kuninkaallisen arvoaseman tuomaa suojaa. Hänhän oli pelkkä viihdyttäjä, palkollinen ilveilijä; ihminen, joka tienasi elantonsa tekemällä pilkkaa toisista! Olin häväissyt itseni hänen silmissään. Mutta miksi hän oli tunkeutunut luokseni sillä tavoin; miten hän julkeni astua yksityishuoneeseeni? Mitä hän luuli minulta saavansa, mokoma hullu? Mutta jos huutaisin vartijaa viemään narrin pois, vartija tuskin malttaisi olla juoruamatta asiasta tovereilleen, ja ihmiset luulisivat ehkä minun sopineen tapaamisen narrin kanssa…

  ”Häivy silmistäni!” sanoin jäätävän vihaisella äänellä katsoen hänen lävitseen. En kuitenkaan voinut katsoa häntä kovin ylimielisesti, koska hän oli minua enemmän kuin päätä pidempi, vaikka yritinkin ottaa ryhdikkään vihamielisen asennon.

  ”Ei, en aio häipyä ennen kuin olen sanonut sanottavani!” narri rohkeni sanoa vakavana.

  ”Miten julkenet puhutella minua tuolla tavoin, törkeä moukka?” huudahdin kiihtyen entistä enemmän, ja minun oli pakko katsoa häneen nähdäkseni hänen pöyristyttävän julkean ilmeensä. Mutta ei hän näyttänytkään julkealta, eikä häpeämättömältä. Hän tuijotti minua kummallisesti; ikään kuin odottaen minulta toisenlaista käytöstä kuin osoitin. En käsittänyt lainkaan hänen ilmettään, ja suuttumukseni lisääntyi.

  ”Huomaan, ettette ole oma itsenne”, hän totesi verkkaisesti, pyrkien ehkä jollain tapaa rauhoittelemaan itseäänkin.

  ”Todellako?” puuskahdin sarkastisesti, ja silmiini tulvahti kyyneleitä, mutten todellakaan kaivannut moisen kieron ja vähämielisen nuorukaisen myötätuntoa. ”Oletko todella sitä mieltä, senkin sairasmielinen ilveilijä?”

  ”Tarvitsette ehkä apua”, hän jatkoi huoahtaen syvään ja ryhdistäytyen. Sillä hetkellä hän ei näyttänyt enää paljoakaan ilveilijältä; hän näytti vakavalta ja inhimilliseltä, ja jos en olisi ollut niin varuillani, olisin kenties heittäytynyt lattialle itkemään ja antanut hänen hoitaa pois koko kammottavan sekaannustilani, keinolla millä hyvänsä. Mutta olin nolannut itseni hänen silmissään, eikä hän ollut mikään ritari, jonka olisi voinut olettaa pitävän sellaisen tapauksen omana tietonaan.

  Narrin käytös minua kohtaan oli aina ollut epäsopivaa, enkä olisi halunnut edes ajatella, millaisesta irstasmielisestä syystä hän oli tunkeutunut huoneeseeni. Ehkä hän todellakin oli mielipuoli, tai juovuksissa, tai itsekäs kieroilija, joka tavoitteli jotakin hyötyä itselleen minun kustannuksellani. Monet ihmiset tosin näyttivät pitävän hänen esityksistään ja halusivat ilta toisensa jälkeen kuulla hänen laulujaan ja nauraa hänen tempuilleen. Mutta se kaikki olisi hänen osaltaan ohi. Neuvosto hirtättäisi hänet, jos saisi tietää hänen tunkeutuneen yksityishuoneeseeni…

  ”Teidän Korkeutenne?” hän totesi kysyvästi.

  Tajusin unohtuneeni katselemaan häntä. Hän oli hoikkarakenteinen, mutta harteikas nuorimies, ja hänellä oli räikeän kuparinpunaiset, lyhyet, mutta silmillä roikkuvat hiukset, kapea, pitkä nenä, silmät syvällä kulmien alla, ja suu, joka näytti olevan hieman mutrullaan, kuin mietteliäällä lapsella. Hän odotti minulta jotakin. Hänen henkensä oli käsissäni, ja siitä päätellen, miten olin häneen aiemmin suhtautunut, hän kenties odotti minun järjestävän hänelle kuolemantuomion.

  ”Ette todellakaan ole oma itsenne… Huomaan, että tarvitsette apua!” hän jatkoi epäröiden, kun itse vaikenin.

  ”Niin taidat tarvita itsekin!” huudahdin kireästi. ”Miten aiot selvitä hengissä teostasi?”

  ”Ei sillä ole enää väliä”, narri äännähti vakavana. ”Jos on määrä kuolla, niin loppuupahan ainakin tämä teeskentely! Enemmän olen huolissani Teistä.”

  Hänen sanansa mursivat suojaustani. Teeskentelikö hän myötätuntoa saadakseen minulta jotakin? Vai saattoiko hän muka oikeasti välittää? Hitaasti tajusin, että sen jälkeen, mitä välillämme siinä hetkessä tapahtui, mikään ei olisi enää ennallaan. En halunnut hänen kuolevan Neuvoston käsiin, mutten voinut myöskään antaa ihmisten kuvitella, että olisin omasta halustani kutsunut hänet huoneeseeni. Ehkä minun oli autettava hänet pakenemaan, mutta voisinko enää itsekään jäädä kuninkaanlinnaan? Enhän edes halunnut jäädä. En halunnut, että asiat pysyisivät ennallaan…

  ”Hyvä on, auta sitten minut pois täältä”, huudahdin tiedostaen, miten häpeä muuttui sisälläni raivokkaaksi kiihtymykseksi. Kiirehdin narrin ohitse makuukamarini puolelle, ja hän tuli perässäni epäröiden.

  ”Minäkö?” hän kysyi hämmästyneenä.

  ”Sinä juuri, onneton tollo! Vai näetkö täällä ehkä joitain muita olentoja, joille olisin voinut puhua? Etsi jostain matkasäkki ja pakkaa sinne ruokaa ja kaikkea sellaista, mitä tarvitaan ulkomaailmassa. Kai sinä sen verran älyät? Ja tule sitten takaisin”, huusin kiihtyneenä elehtien. ”Äläkä paljasta kenellekään, mitä olet tekemässä!”

  Narri ei sanonut sanaakaan; hän oli täysin häkeltynyt. Hitaasti hän kääntyi ja poistui saman tien huoneistostani. Jollain tasolla tajusin aiheuttavani hänelle hirvittävää ahdistusta, mutten tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Jos olisin halunnut pelkästään pelastaa hänen henkensä, olisin voinut jättää kertomatta kellekään hänen vierailustaan ja jatkaa omaa teeskentelevää elämääni. Mutta en todellakaan halunnut istua enää yhtään iltaa hoviseurueessa kuunnellen hänen pilkkalaulujaan ja tietäen, ettei hän ikinä unohtaisi hetkeä, jolloin oli ollut todistamassa prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Halusin itsekin pois; en voisi enää jäädä. Ja kun hän kerta julkeni sotkeutua elämääni, hänelle olisi aivan oikein olla avuksi minulle, vaikka se tärvelisikin hänen viihdyttäjänuransa.

  Jonkin ajan kuluttua olin saanut vaihdettua ylleni yksinkertaisen päällyspuvun ja pitkän huppuviitan. Palasin vielä tornihuoneeseen ja pakkasin vyölaukkuun kirjoitusvälineeni, tikarin ja pussillisen koruja. Sitten olin mielestäni valmis lähtemään. Olin todellakin pois tolaltani, enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi, mitä teostani kenties seuraisi. Mutta samaan aikaan tiesin varmemmin kuin olin mitään muuta koskaan tiennyt, että minun piti lähteä, juuri silloin, vaikken tiennytkään, miksi ja mistä sen tiesin.

…