LUKIJALLE
|
|
Olipa kerran olento, joka oli. Se olet sinä, ja se olen minä. Tämä ei kuitenkaan ole minun tarinani, eikä oikeastaan sinunkaan. Minä en sitä paitsi ole minun tarinani, etkä sinä ole sinun tarinasi. Tarinoitten henkilötkään eivät ole todellisia, ja silti tarinat voivat kuvata todellisuutta mielen sepustusten takana. Tarinat ovat oivaltamista varten, eikä sillä ole niin väliä, kuka nämä tarinat loppujen lopuksi kertoo, tai mistä ne ovat saaneet alkunsa. Pääasia on, jos tarinoitten kautta oivaltaa jotakin oman mielensä tuolta puolen ja elää oivalluksensa todeksi.
Ei kukaan voi tarinoimalla ”pelastaa” ketään, eikä muuttaa kenenkään maailmaa. Se, joka kirjoittaa tai lukee, saattaa kuitenkin muuttaa oman maailmansa muuttumalla itse. Kukaan ei voi olla enempää tai vähempää kuin se olento, joka on, ja tarkoituksemme on elää todeksi sitä, mitä olemme. Joskus tie todelliseen elämään kulkee ikään kuin ahtaan portin kautta. Joku olento voi mennä edeltä portista, jos se tietää, missä portti on, ja miten siitä mennään läpi. Kuka tietää, onko joku löytänyt oikealle portille, tai päässyt portista sisään? Onko hänellä ollut oikea avain juuri siihen porttiin? Jos joku toinen menee sisään edeltä, hän ehkä tunnistaa paikan, josta on kenties joskus kuullut.
Ohdakemaan Vaeltajien sepittämiin tarinoihin on piilotettu kartta portille. Vaeltajia seuraamalla pääset ehkä portille asti. Mutta löydätkö portinoveen sopivan avaimen; se jää nähtäväksi! Sitä ei näet välttämättä voi antaa toiselle, vaikka joku olisikin sen itse löytänyt. Se saattaa kadota, vaikka sen saisi toiselta. Se on nimittäin olemassa vain hetken; silloin, kun se on. Mutta jos sitä ei ole, se voi silti tulla haltuusi – juuri nyt.
Ohdakemaan maailmassa Vaeltajat ovat saattaneet päästä portille saakka ja saada kukin myös oman avaimensa; ennemmin tai myöhemmin. He opastavat toisia kulkijoita omalla esimerkillään, ja kertovat joskus tarinoitakin, jos joku on halukas sellaisia kuulemaan. Vaeltajien opetuksia esiintyy siellä täällä Ohdakemaan henkilöhahmojen kertomissa tarinoissa. Jotkut näistä tarinoista ovatkin jo ehkä tuttuja Ohdakemaahan perehtyneille lukijoille. Kokoelman aloittaa tarina ”Ahneesta kuninkaasta”, jonka Vaeltaja Daniyeel kertoi Vaskikallion Petrukselle ennen kuin tästä tuli Jooel Vaeltaja. Mukana on myös Vaeltajasoturi Jaechimin prinsessa Jelisepalle kertoma tarina pojasta, joka sai elää, sekä erään peiteroolissa eläneen Vaeltaja Niigon tarinat onnellisista miehistä, jotka hän kertoi Molcavarathian kuningattarelle ollessaan tämän henkilökohtaisena palvelijana. Muissa tarinoissa kerrotaan muun muassa kuilusta, ihmeavaimesta, elämänvirrasta, erilaisista otuksista ja olennoista, kuninkaista ja kerjäläisistä.
Vaeltajien sepittämät tarinat antavat ehkä välähdyksiä ihmisen selviytymistaistelusta tällä maanpäällisellä vaelluksellaan; taistelusta, josta osa on loppujen lopuksi turhaa ja aiheuttaa vain enemmän kärsimystä. Kärsimystä ei näet voi välttää tässä maailmassa, ja taisteleminen sitä vastaan silloin, kun se on jo olemassa, vain lisää sitä. Voin kyllä yrittää välttää tuottamasta sitä toisille, ehkäistä sitä ja lievittää sitä. Myötätunto kärsiviä kohtaan on kallisarvoista ja hyväksi; mutta sekin on kärsimystä. Vain välinpitämättömyys, turtumus, säästäisi myötäkärsimykseltä. Mutta puutuminen ei ole elämää. Elämähän on tuntemista; puutumus on kuin sisälle jäädytetty elämä.
Ja silti yritämme ehkä vältellä kärsimyksen kokemista, jos sellaista uhkaa tulla tiellemme, ja välttely tekee matkallemme turhia mutkia; tai jäämme kenties kiertämään kehää. Joskus kärsimys vain on ja pysyy edessämme, ja meidän on mentävä siitä läpi, koska kiertotie saattaisi viedä harhaan.
Entäpä jos kärsimys olisikin oppaani, tai suorastaan portti pelastukseen? Haluaisinko löytää avaimen?