Kuka kirjoittaa?

"T. H. Hukka" on minun ns. ”taiteilijanimeni” tai ”nimimerkkini”. Blogger-profiilikuvastani tuskin osaa päätellä, miltä näytän oikeasti, joten en esiinny tällä foorumilla myöskään omilla kasvoillani. Minun kirjailijaidentiteetilläni ei ole täsmällistä ikää, sukupuolta, kasvoja, eikä mitään muutakaan tavallisesti esille tuotavaa, millä perusteella minut voisi luokitella tietynlaiseen ihmisryhmään, ikäluokkaan tai ihmistyyppiin. Olen vain olento, joka olen. En kerro henkilöllisyyttäni, mutta kerron jotakin siitä, millainen olen.

Olen olento, joka on elänyt kylliksi pitkään alkaakseen huomata olleensa aiemmin elämässään tietämättömämpi ja typerämpi, mutta huomatakseen myös sen, mikä itsessä on aina ollut samanlaista.

Uskon siihen, että maailmankaikkeus on luotu, ja että taustalla on jokin persoonallinen äly, viisaus ja rakkaus.

Olen introvertti, herkkäaistinen, ja peilisolujeni aktiivisuus tekee minusta kärsimykseen asti myötäelävän. Minulla on neuropsykiatrisia piirteitä, kuten sisäistä ja hieman ulkoistakin levottomuutta, toiminnanohjauksen pulmia ja keskittymisvaikeuksia (aikuisiän ADHD), sekä Aspergerin oireyhtymälle tyypillisiä piirteitä.

Toimin psykologina ja neuropsykiatrisena valmentajana omasta toiveestani vain osa-aikaisesti, enkä ole uraihminen. En erityisemmin välittäisi olla osa jotakin organisaatiota tai työyhteisöä, mutta siedän sitä kaikella ystävällisyydellä. Haluan kyllä edetä kohti jotakin tavoitetta, mutta eteneminen on minulle matka kohti henkistä kasvua, sitä tilannetta, että ymmärtäisin, ettei tarvitse mennä minnekään, vaan rauha on tässä ja nyt. Niin ollen en välttämättä etene ulkoisesti mitattuna minnekään. Jos voisin olla oma itseni ja tuntea sisäistä rauhaa vaikkapa kallioluolassa hirventaljaan kääriytyneenä, voisin edetä sinne. Ulkoisesti se näyttäisi kaiketi psykologin uran lopulta ja ihmiselämän rappiotilalta. Mutta minä haluan ”edetä” siihen tilaan, jossa voin tuntea rauhaa ulkoisista olosuhteista riippumatta. Kyse on ”tilasta”, ei ”tilanteesta”, joten, en välttämättä ota askeltakaan mihinkään suuntaan. Tila voi muuttua pelkän oivalluksen kautta, ja onneksi joskus muuttuukin.

Luonto on minulle koti, jonne tunnen kuuluvani, oikeasti. Voisin kuvitella makaavani sammaleisella, kirjavien lehtien täplittämällä kivellä, ja imeytyväni jollain tavalla tuohon kaikkeen, mikä on olemassa allani. Ehkä siksi haluan olla luonnon värinen ja kadota taustaan kuin kameleontti.

Jostain syystä olen lapsesta saakka samastunut voimakkaasti susiin. Olen reviiritietoinen ja pariuskollinen, ja viihdyin parhaiten joko yksin tai perheryhmässä. En ryhdy tarpeettomiin taisteluihin; mieluummin välttelen konflikteja, ettei kukaan loukkaantuisi. En mielelläni katsele ihmisiä silmiin: eiväthän koiratkaan tuijota toisiaan, elleivät halua olla uhkaavia! Aistini ovat yliherkkiä aivan kuin luonnossa liikkuvalla olennolla, ja ajoittain ylikeskityn (kuin vaaniva saalistaja), ajoittain taas tunnun huomaavan kaiken, mitä ympärilläni tapahtuu. Joskus koen, että koko kehoni oleilisi mieluummin koiramaisen rennoissa asennoissa. Niveleni ovat jossain määrin yliliikkuvat, enkä siedä jäykkiä tuoleja tai tikkusuorana seisoskelua; enkä jäykkiä, kiristäviä vaatteita, tai sitä, että joutuisin olemaan jossakin suljetussa kopissa, tai suljetussa paikassa ihmisten kanssa. Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni ihmisten keskellä, mutta omissa oloissani saatan viihtyä hyvinkin ahtaissa nurkkauksissa, kuin pesäkoloissa. Ehkä se onkin sitä ”biologista kehityshäiriötä”, että minussa on jotakin villieläimellistä.

Ihmisten maailma on minulle meluisa kaaos, jossa on pakko vierailla joskus. Toisinaan kykenen aistimaan sitä uteliaisuudella ja ihmetyksellä, mutta pääosin väsyn siihen tai vain yksinkertaisesti karsastan sitä niin paljon, että lyhytkin näkymä saa minut ärtymään. Ihmisten toisilleen asettamien roolien takia mukaudun tarvittaessa tiettyihin raameihin ja olen sellainen kuin tilanne vaatii. Sisäinen persoonani on kuitenkin liian voimakas ollakseen siedetty, joten piilotan suuren osan persoonaani. En halua loukata, enkä herättää tarpeetonta huomiota. Haluan olla rauhassa, ellen sitten voi olla jotenkin avuksi.

Lapsena kuvittelin, että minusta voisi tulla erakko, ja taidemaalari tai kuvanveistäjä, ja kirjailija, joka harrastaisi myös musiikkia. Myöhemmin oli pakko kuvitella jotakin yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti ”järkevämpää”, ja luulin kiinnostuvani arkeologiasta ja haluavani kaksi venäjänvinttikoiraa. Minusta ei tullut arkeologia, mutta onhan psykologiakin toisinaan jonkinlaista menneisyyden jäänteiden etsimistä, tutkimista, ja niitten merkityksen yhdistämistä elämän kokonaisuuteen. Ja kirjoitan siinä määrin, että minua nimitetään kirjailijaksi ainakin ”kustannussopimuksissa”, vaikka julkaisenkin kirjani ”omakustanteina” BoD:in kautta. Piirrän joskus, ja maalaan sitäkin harvemmin. Veistän muovisia nukenpäitä (se on kai lähinnä kuvanveistoa) ja värkkään käsilläni kaikenlaista nukkemaailmaan liittyvää rekvisiittaa itseni ja Asperger-lapseni iloksi, ja lauluja tulee joskus päähäni, vaikken mitään yritäkään keksiä. Olen opetellut soittamaan jonkin verran, mutta aikani ei riitä mitenkään kaikkeen, mitä haluaisin tehdä päälläni ja käsilläni. En haluaisi tuhlata aikaani mihinkään, mikä ei oikeasti kiinnosta minua tai ole minulle merkityksellistä; tai sitten ole pakko, elossa pysyäksemme.

Olen kirjoittanut tarinoita noin kymmenvuotiaasta, ja kuvitellut niitä mielessäni, niin kauan kuin muistan. Teini-iässä kirjoitin paljon mielipidetekstejä, ja olin vihainen monista asioista ihmisten maailmassa. Nykyään ymmärrän paremmin, että viha voi kyllä syttyä oikeudenmukaisesti, ja hyvästä syystä, muttei sen kannata antaa kehittyä katkeruudeksi. Vihan lietsominen on huono tie, ja siksi yritän tehdä parannusta kriittisyydessäni ja vaihtaa jatkuvan torjumisen hyväksynnäksi.

Lähdin pohjoisesta jonkin verran etelämmäs opiskelemaan psykologiaa, koska halusin oppia ymmärtämään itseäni. En nimittäin ymmärtänyt, miksi teen jotakin, mitä en haluaisi tehdä, tai en saa tehdyksi sellaista, mitä haluaisin. En silloin vielä tiennyt, että olen neuropoikkeava; mutta tiesin kyllä, että olen erilainen. Olin aina tuntenut olevani aivan erilainen kuin muut ihmiset, mutten tiennyt, miksi. Tunnistin kyllä toisissa ihmisissä eroavaisuuksia, mutta heissä oli silti samanlaisuutta keskenään huomattavasti enemmän kuin minun ja muitten välillä. Minä olin outo, yksinäinen susi.

Ja psykologiaa opiskellessani kuvittelin ryhtyväni tutkijaksi; tutkisin ihmisiä ja yhteiskuntaa, ja oppisin ymmärtämään. Sen verran halusin olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa, että kuvittelin kirjoittavani populaaripsykologisia kirjoja siitä, mitä olisin saanut selville tutkiessani ihmisten maailmaa. Toivoin, että jotkut hyötyisivät sellaisesta. En aikonut ryhtyä asiakastyöhön ja ”peruspsykologiksi”. Ja silti sellaiseen työhön ajauduin, ja joku sanoi minun olevan ihan hyvä siinä. Ainakin yritän kuunnella ja olla empaattisesti. En tyrkytä neuvoja. Enhän oikeasti tiedä, mikä juuri sille ihmiselle olisi hyväksi. Haluan, että hän ymmärtäisi sen jossain vaiheessa itse.

Mutta enpä ole kirjoittanut vielä mitään psykologian alan kirjaa. Jos kirjoittaisin sellaisen kirjan ja toimittaisin sen kustantajalle, se olisi ajatteluni tuotteistamista ja sisältäisi paljon tympeitä vaiheita, ja edellyttäisi julkisuutta. Siitä tulisi psykologi ”sen ja sen” teos; psykologin roolini tuote. Ehkä sellaisia teoksia saa kustantajan kautta kaupaksi tällaisena aikana, kun moni etsii onneaan hyvinvointikirjoista. Mutta olisiko se hyvä ja hyödyksi? Minä saisin siitä ehkä vähän rahaa ja julkisuutta itselleni siinä roolissa. Mutta sitäkö minä muka haluan? Ok, ehkä joskus tuntuisi introversiolleni sopivammalta tienata leipä mieluummin kirjoittamalla kuin face to face- asiakastyöllä. Mutta julkisuutta karsastan. Ja oikeasti minulle on väkinäistä kirjoittaa ”tietokirjaa”. Pystyn siihen kyllä, jos otan sen tavoitteekseni, mutta en tee sitä, ellei se ole ensisijaista. Eikä se tällä hetkellä ole.

Nyt kirjoitan fiktiota. Tuossa fiktiossa tulee esille niin arvomaailmani kuin ammatillinen ymmärrykseni; omakohtaiset psykologiset oivallukseni, eettiset normini; lukuisat esimerkit siitä, miten tunne-elämän ongelmat näyttäytyvät, millaista on elää erilaisena ihmisten keskellä. Kirjani ovat psykologista fiktiota ja fantasiaa; niissä on kuvitteellinen maailma, mutta psykologista realismia.

En haluaisi luoda itselleni imagoa enkä myöskään julkista identiteettiä. Kaikki olisi kuitenkin vain esittämistä, harhaa, koska en olisi kuitenkaan koskaan oikeasti se, millaisena ”näyttäytyisin”, jos vaikkapa kirjoittaisin itsestäni kirjailijaesittelyn. Tai jos joku tekisi minusta haastattelun, en olisi sitäkään vähää oma itseni, vaan tulisin esille vain jonkun toisen tulkintana ja värittämänä kuvana. Se, mikä ja mitä ja millainen olen, tulee parhaiten esille siinä, mitä itsestäni ilmaisen silloin, kun en edes yritä kuvailla itseäni. Kirjoitan itseni esille. Olen läsnä kirjoissani ja teksteissäni. Ilmaisen erilaisia puolia itsestäni, uskomuksistani, ajatuksistani. Olen vielä enemmän läsnä fiktiossa, jota tuotan, kuin asiateksteissä.

Jos joku haluaa tietää, millainen olento oikeasti olen, joutuu siis lukemaan tuotoksiani! Koko ajattelustani ei saa käsitystä lyhyestä kohtaamisesta tai asiatietoesittelystä; ei myöskään psykologin roolistani. Kotonani olen oma itseni ja ilmaisen mielipiteeni ja tunteeni vapaammin, mutta syvempi taso ajatusmaailmastani tulee esille vain siinä, mitä kirjoitan. Se, mitä kaikkea kuvittelen, kertoo minusta; ja olenhan kirjoittaessani se, joka tarkkailee ja kuvailee omia ajatuksiaan. Minä olen se kirjoittaja. Kaikki me olemme elämämme kirjoittajia, tarinoitsijoita ja dokumentoijia.


PS: ”Mieli Hukassa”- blogissani kirjoitan esiin mielipiteitäni, yleishyödyllistä ”neuvontaa” (esim. mielenterveyden hoitamisesta) ja joitakin asioita omasta elämästäni. Muut kirjani sivulla esittelen myös toista tuottamaani fiktiivistä genreä, jonka olen itse nimennyt ”luuserigenreksi”.

Katso tästä esittely Mieli Hukassa - blogin puolelta.