Siitä on yli neljä vuotta, kun julkaisin Ohdakemaa- sarjan ensimmäisen osan, ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa”. Ja tänä vuonna tulee täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloin kirjoittaa ensimmäisiä versioita Ohdakemaan tarinoista, eli tarinaa ”prinsessasta, ritarista ja narrista”. Tuo vuosi oli jotakuinkin kurjaa aikaa. Olin saanut opiskeluni viimein loppuun, ja olin henkisesti jokseenkin uupuneessa tilassa osin myös kasvaneen perheen sekä introversiolleni epäsopivan asuinympäristön takia. Olin elänyt opiskeluaikani lähiössä, ja kärsin kroonisesta ”luonnonpuutteesta”. Ja sitten isäni kuoli. Jostain syystä minusta tuntui absurdilta jatkaa omaa elämääni ja arkeani, kun joku niin läheinen ihminen oli kuollut, vaikkei hänellä ollut enää vuosiin paljoakaan tekemistä minun arjessani. Minusta tuntui, että saattaisin itsekin kuolla ihan milloin vain; ehkä onnettomuudessa, tai johonkin sairauteen, ja vain perhe piti minut ”elävien kirjoissa”…
Olen jo aiemmin kertonut tuon ”tarinan tarinoitten takana”, ja Ohdakemaa-kirjasarjassa on siis tosiaankin kyse vuosia sitten alkaneesta prosessista. Tarinat ovat täynnä psykologista mielensisältöjen, tunne-elämän ja ihmissuhteitten, sekä henkisen kasvuprosessin kuvausta. Kirjoitin alkujaan itselleni, terapeuttisesti, ja sittemmin kirjoitin joitakin pätkiä myös jälkikasvuani ajatellen. Tietoinen epäkaupallinen julkaisupäätös syntyi muistaakseni 2016. En ole edes tarjonnut Ohdakemaan käsikirjoituksia minnekään kustantamoille; halusin toteuttaa projektin täysin omaehtoisesti ja itsenäisesti, sen tasoisesti kuin osaisin, kansineen kaikkineen. Ja markkinoinnista en pidä lainkaan, joten tämä projekti on ollut varsin rajatusti julkinen.
Kirjasarjan osien määrä kasvoi käsikirjoituksia muokatessa ja julkaisuprosessin edetessä. Asperger-piirteisiini sopien haluaisin kirjoja olevan mieluummin kaksitoista, enkä yksitoista, joten, jäljellä olisi vielä yksi käsikirjoitus. Ainakin. En sano varmaksi, että se tulee olemaan viimeinen, koska haluan vapauden päättää, kirjoitanko lisää vai en. Jos kirjoitan, teen sen ”in spirit”. Ja ellen saakaan kahdettatoista osaa valmiiksi ja julkaistua, syystä tai toisesta, olkoon niin. Ei se ole elämää suurempi asia.
Tässä vaiheessa nimitän jo melko pitkälti kirjoitettua kahdettatoista osaa ”Warginmaan tarinoiksi”. (Olen kertonut omalla sivullaan siitä, mikä on ”Warginmaa”.) Monella Ohdakemaan henkilöistä on warginmaalaisia sukulaisia, alkaen ensimmäisen osan Jokimista. Warginmaalaisia nimitetään joissain yhteyksissä ”susikansaksi”, ja olen tainnut vihjatakin siitä, että kerronnan sisältö muuttuu näissä tarinoissa jossain määrin enemmän perinteisen mystisen fantasian suuntaan…
En aio tässä kuvailla muutosta enempää, mutta olen pyrkinyt pitämään tämän muutoksen mahdollisimman luontevana, niin ettei lukija sentään koe ajautuneensa aivan ”muihin maailmoihin” kuin Ohdakemaahan, kun lukee Warginmaan tarinoita. Mutta kenties kahdennentoista osan luettuaan joku saattaa tunnistaa joitakin ”mystisiä” tapahtumia myös aiemmissa Ohdakemaan tarinoissa.
Kahdennentoista osan tarinat sijoittuvat aikaan ennen Ohdakemaan itsenäistymistä, kun alue oli vielä osa itäistä Molcavarathiaa. Ensimmäinen tarinoista kertoo, miten itäisessä Molcavarathiassa asuva ritarinpoika Xander päätyy asumaan Warginmaan puolelle. Xanderin poika Jawael on kertojana toisessa Warginmaan tarinoista, joka kuvaa tapahtumia ”Hiljaisen Sodan” ajalta, Warginmaan niin kutsutulla ”Luolasusialueella”. Ja kolmannen osan kertojana on Jelisepa Willefintyttären äiti, Warginmaan prinsessa Jelizia Hrodwulfintytär.
Syystä tai toisesta pidän susista; olen pitänyt niistä jo lapsena, vaikka asuin silloin poronhoitoalueella ”petopropagandan” keskellä. Warginmaan tarinoissa esiintyy susia, muttei ”pahoja” sellaisia, vaan ihan tavallisia luontokappaleita, ja niitten lisäksi ”susisieluja”. Kyhäsin ensimmäisen ”romaanikäsikirjoitukseni” kymmenvuotiaana aloittamistani susitarinoista, ja kirjoitin kolmetoistavuotiaana novellin ”susisielusta” (julkaistu Kauppiaitten Kustannus Oy:n toimesta). Niistä tuli jonkinlainen pohjaidea Warginmaan ”susisieluille”, kun halusin jollain tapaa nivoa lapsena aloittamani susitarinat viime vuosina kirjoittamiini tarinoihin. (”Susisieluista” taas on oma pieni tarinansa ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoissa”.)
Toiveeni on saada ”Warginmaan tarinat” julkaisukelpoiseen kuntoon kenties kesään mennessä, tai ainakin vuoden loppuun mennessä, mutta sekin jää Kaikkeuden Luojan haltuun, käykö niin vai ei.