 |
| Missä mennään? |
Ohdakemaan tarinoilla, ja oikeastaan koko romaanisarjalla, on ainakin itselleni ollut terapeuttinen funktio. Oman mielensisäisen maailman, niin sanotun ”alitajunnankin” intuitiivinen auki kirjoittaminen on ollut hyvinkin merkittävä osa omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtimista. En siis ole aikonut lopettaa kirjoittamista, vaikka Ohdakemaa-sarja joskus päättyisikin, jos tuntuu, että on inspiraatiota kirjoittaa, vaikkapa sitten vain itselleen, itseään hoitaakseen.
Leikittelen ajatuksella, että lukisin koko romaanisarjan uudelleen ikään kuin olisin muka joku muu kuin sen kirjoittaja. Herkästi kuitenkin saatan siirtyä ”itsekriitikon” rooliin ja huomaan kirjoitusvirheitä ja kenties asiavirheitäkin. Olisi huojentavaa pystyä sivuuttamaan tuollaiset virheet ja uppoutua sisältöön; lukea vain ihan huvikseen, tai vaikkapa siitä näkökulmasta, että nousisiko vielä joku tarinanaihe, tai joku teema, jota en ole vielä liikaa käsitellyt. Kenties joku hahmo ei ole vielä päässyt riittävästi esille; tai kenties jonkun henkilön taustassa olisikin jotakin, mitä en ole vielä syvemmin tutkiskellut, ja josta voisikin kehittyä uusi tarina…
Tai, voihan aina kuvitella tulevaa eteenpäin. Mitä esimerkiksi Jelizeille tapahtuu sen jälkeen, mihin tilanteeseen hän jäi Ohdakemaa XII:ssa? Periaatteessa voisin kuvitella vaikkapa sitä. No, ainakin sitten kun olen saanut uuden ”luuseritarinani” pakettiin ja Warginmaahan sijoittuvan tarinan makuutuskuntoon…
Olen ajatellut hyödyntää mielikuvitusmaailmoissa viihtyvää ja myös visualisointiin taipuvaista luonnettani syventymällä määrätietoisemmin taideterapiaan ja sen menetelmien soveltamiseen, mistä voisi olla iloa myös asiakastyössä. Opiskelu, sikäli kun saan sen aloitettua, vienee seuraavan vuoden aikana jossain määrin vapaa-aikaani, joten kirjoittamisprojektit saattavat pitkittyä.
Luova kirjoittaminenkin voi olla taideterapiaa, vaikkei sen lopputulos olisikaan kovin ”taiteellista”. Minusta olisi parempi puhua ”luovasta ilmaisusta” kuin ”taiteen tekemisestä”, koska eihän tehdessään jotakin luovaa, olipa se kirjoittamista, piirtämistä, lauleskelua tai improvisoitua tanssia, tarvitse ajatella tekevänsä ”taidetta”. Tulee vain turhia paineita lopputuloksesta, jos yrittää olla ”taiteellinen”, ja stressi on myrkkyä luovuudelle.
Kuvittele, ilmaise, luo ja leiki kuin lapsi, ilman paineita lopputuloksesta; se on terapeuttista.