Nyt kun olen ollut jo jonkin aikaa poissa ”Ohdakemaan” maailmoista ja muutenkin pitänyt taukoa romaanien kirjoittamisesta, on mielessäni kierrellyt muunkinlaisia ideoita, kuten lyhyempiä ”luuseritarinoita”. Siirtymä ”Ohdakemaasta” nykyajan luuseritarinoihin ei ole sinänsä mitenkään uutta, koska olenhan jo vuosien mittaan kirjoittanut, työstänyt ja julkaissut myös nykypäivään, enkä vain fantasiakeskiaikaan sijoittuvia tarinoita.
Oikeastaan nykymaailman ”ohdakkeet” voisivat symboloida niitä erilaisia ihmisiä, joita saatetaan kohdella kuin rikkaruohoja tehomaanviljelyn mukaisessa jättipellossa. Jos ihminen rohkenee olla sellainen kuin on ja kasvaa siinä mihin hänet on kylvetty, ehkä hänestä voi tulla jonkinlainen kapula tehomaanviljelykoneistoon, joka nakertaa biodiversiteettiä? Luonnonhan ei pitäisi olla ihmisen puutarha, jonne ihminen päättää lajit, joita hän itse tarvitsee ja suvaitsee, ja josta hän säälimättä poistaa lajit, joista ei tykkää ja joita ei itse olevinaan tarvitse…
Jos näkökulma vaihtuu, pellossa kasvava ohdake ei olekaan ”rikkaruoho” vaan muistuttaja siitä, ettei vain yhtä lajia kasvava viljelyskenttä ole pitkällä tähtäimellä elinkelpoinen. Biodiversiteetti on elämän säilymisen edellytys. Ja ihmisistä puheenollen, Ihmiskunta tarvitsee poikkeavia ihmisiä, erityisine ominaisuuksineen. Erilaisuus, jopa omituisuuskin, on rikkautta. Olisihan kovin tympeää, jos kaikki ihmiset olisivat aivan samanlaisia, ulkonäköä ja harrastuksia myöten. Kukin voisi hetken aikaa kuvitella maailmaa, jossa kaikki ihmiset olisivat samanlaisia, kuin klooneja yhdestä prototyypistä. Tai jos olisi vain kahdenlaisia ihmisiä… Aivan hirveä dystopia!
Minulla ja jälkikasvullani on jonkinlainen omintakeinen ”nukkemaailma”, jossa on sekä hänen että minun kehittämiäni nukkehahmoja. Myös ”luuseritarinoitten” henkilöhahmoilla on jonkinlaisia ilmentymiä tässä nukkemaailmassa, ja jotkut nukkemaailman hahmoista saattaisivat voida ikään kuin esittää joitakin Ohdakemaan tarinoitten hahmoja, jos niitä tarinoita yrittäisi kertoa nukkeleikin kautta.
Mieleni sisäinen mielikuvamaailma vaikuttaa siis nukkemaailman hahmoihin, ja toisin päin. Toisinaan piirrän tarinoitteni hahmoista kuvia elävöittääkseni kirjoittamiseen liittyvää ”mielikuvittelua”, mutta joskus teen hahmosta myös nuken.
Helpoimmillaan kirjoittaminen on sellaista, että päässä pyörii ikään kuin elokuva, ja elokuvan päähenkilö selittää sanallisesti, mitä tapahtuu ja mitä hän ajattelee ja tuntee, ja minä kirjoitan sitä selostusta auki niin nopeasti kuin kykenen. En siis pahemmin suunnittele kirjoittamisiani, vaan ”tulostan” sitä mitä pääni tuottaa. Myöhemmin voi sitten muokkailla sitä ”tulostetta” eläytymällä uudelleen kyseisen tarinan kohtaukseen, ja pyrkiä sitten kuvaamaan sen vielä eläväisemmin, tarkemmin tms. Tapanani on ollut tehdä hyvinkin useita ”muokkauslukukierroksia” jokaiseen romaaniini, olipa tarinassa sitten 200 tai 500 sivua.
Mutta nyt juuri en siis ole vielä päättänyt, mitä kirjoittaisin seuraavaksi, jos kirjoittaisin pitkää tarinaa, ja siksi olen nyt viimeaikoina alkanut huvikseni kyhäillä lähinnä lonkalta vedettyjä nukkesarjakuvakatkelmia, joissa saattaa kyllä esiintyä myös luuseritarinoistani tuttuja henkilöitä, tai ainakin melko samantapaisia tyyppejä kuin jotkut noista hahmoista.
En nyt oikein jaksa vaivata päätäni sillä, missä muodossa näitä sarjakuvia kannattaisi jakaa, joten päätin laittaa kuvasarjoja blogiteksteihini. ”Itsetunnon käsittely”- sarjakuva löytyy
täältä, ja uudempi ”taideterapiaa” esittelevä sarjakuva
täältä.Ja kuten sanoin, nämä kuvatarinat ja dialogit on vedetty ihan lonkalta, ilman sisäisen kriitikon tasovaatimuksia, mutta kuvittelenpa silti, että niissä saattaa olla joitakin ihan kelvollisia pointteja.
