Sain idean kokeilla, miten hyvin itse tunnen Ohdakemaa-sarjaan kehittämäni hahmot, ja tein aina tiettyyn hahmoon eläytyneenä netistä löytyvän ilmaisen persoonallisuustestin ”NERIS Type Explorer®” (Löytyy sivulta: https://www.16personalities.com/fi).
Edellä mainitussa testissä kaikki persoonallisuuskuvaukset on kirjoitettu myönteisestä näkökulmasta, ja siksi ne sopivat paremmin kuvaamaan ihmisiä, joilla ei ole niin selkeitä sisäisiä ristiriitoja. Niin ollen testiin vastaamalla saadut persoonallisuuden kuvaukset eivät istuneet kovin hyvin niihin fiktiivisiin hahmoihin, joilla on selvästi erilaisia, keskenään ristiriitaisia persoonan puolia. Mutta itse keksimiäni hahmoja ”testaamalla” sain selville ainakin sen, että olinpa hyvinkin onnistunut kehittämään ainakin jossain määrin erilaisia persoonia, kun olin kirjoittaessani eläytynyt useampiin erilaisiin hahmoihin.
Yksi keskeisistä Ohdakemaa-sarjan hahmoista on kruununprinsessa Jelisepa, Willefin ja Jelizian ainoa lapsi. Hän esiintyy ensimmäisen kerran kertojana Ohdakemaa I:n viimeisimmässä ”osassa” (”Prinsessa”), ja on kertoja myös osissa II, III ja V.
Jelisepa menettää äitinsä teini-iässä, ja etääntyy myös isästään useammaksi vuodeksi. Lapsena hän on selvästikin neuropoikkeava; jossain määrin motorisestikin levoton, impulsiivinen ja kärsimätön; päästelee sammakoita suustaan ja riehuu toisinaan kuin elukka isänsä ja tämän henkivartijaystävän seurassa. Teiniässä Jelisepasta tulee esille myös pohdiskeleva, tunteellinen ja sosiaalisesti varautunut puoli. Hän on selvästikin ”erityisherkkä” introvertti. Jelisepan persoonallisuuteen vaikuttavat myös ulkoiset kriisit, ympäristön odotukset ja olosuhteet, eikä hän koe voivansa olla oma itsensä kruununprinsessan roolissa.
Nuori Jelisepa karkaakin kotoaan, jotta voisi löytää itsensä ja syvemmän tarkoituksen elämälleen. Näitten edesottamusten takia häntä aletaan pitää suorastaan ”hulluna”, vaikka itse hän kokee olevansa menossa nimenomaan oikeaan suuntaan; kohti itselleen sopivampaa elämänpolkua. Koettelevien tapahtumien, merkityksellisten ihmissuhteitten ja ikävuosien myötä Jelisepan persoonallisuus kehittyy hengellisempään, sovinnollisempaan ja solidaarisempaan suuntaan.
NERIS Type Explorer®- testin perusteella Jelisepan persoonallisuustyyppi on ”Sovittelija INFP-T”.
”Sovittelijat ovat poeettisia, ystävällisiä ja pyyteettömiä henkilöitä, jotka ovat aina valmiita auttamaan.”
Tämä testin antama kuvaus sopii Jelisepaan ehkä parhaiten vasta myöhemmällä iällä; kun nuoruusiän kriisit on käyty läpi ja persoonalle sopivamman elämäntavan löytäminen poistanut elämästä pitkittyneen stressitilan. Introverttina Jelisepa arvostaa vähäisempiä, mutta syvällisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita, sekä rauhallista elinympäristöä. Jelisepa on enemmän intuitiivinen kuin ”järkeilijä”, hieman enemmän emotionaalinen kuin pohtivainen, ja enemmän improvisoija kuin suunnittelija. Jelisepa on myös stressiherkkä ja tunne-elämältään jossain määrin turbulentti; muttei hän tavoittele menestystä eikä täydellisyyttä, kuten jotkut itseriittoiset ihmiset. Ja kuten sanottua, myöhemmällä iällä Jelisepan tunne-elämän epävakauden piirteet tasoittuvat, eikä hän enää välttele ottamasta vastuuta myös muista ihmisistä, jos se on hänen mielestään oikein ja rakentavaa; ja etenkin omien jälkeläisten kannalta hyväksi.
No, tällä hetkellä tuntuu hieman tyhjältä, kun ei ole työn alla samaan maailmaan sijoittuvaa käsikirjoitusta. Idea yhdestä tarinasta on kyllä olemassa päässäni ja muutaman sivun käsintehtyinä muistiinpanoina, mutta aikaa uuden tekstin luomiseen ei ole viime aikoina oikein ollut. Voi olla, että kunhan loppusuoralla oleva taideterapiaohjaajan koulutukseni päättyy, löydän aikaa tekstin tuottamiseen paremmin.
Mielessäni on yhä asioita ja teemoja, joita haluan tarinoissani käsitellä; ajatellen myös sitä viestiä, joka näitten kirjojeni kautta mahdollisesti leviäisi vieraillekin ihmisille. Olen pääsääntöisesti kirjoittanut koko romaanisarjan ”itseäni terapoidakseni”, tai, stressinhallintakeinona; ihan vain siksi, että tarinoitten ”keksiminen” ja kirjoittaminen on minulle mielekästä ja helppoa tekemistä. Enhän minä näitä juttuja ”keksimällä keksi” saadakseni kirjoittaa, tai ”ollakseni kirjailija”, vaan ideat tulevat päähäni ja alkavat elää mielessäni, kun aloitan kirjoittamisen.
Käsikirjoitusten tuottaminen painotuotteiksi on myös mielenkiintoista, ja itselle on tietyllä tavalla palkitsevaa nähdä ja tuntea henkisen prosessinsa lopputulos sellaisessa konkreettisessa muodossa. Olen usein sanonut, etten kirjoita ja julkaise kaupallisessa tarkoituksessa tai julkisuutta saadakseni. Olen pohjimmiltani ”pöytälaatikkokirjailija”. Olenhan introvertti idealisti, syrjäänvetäytyvä, mutta hyväntahtoinen; ja toisaalta hieman punk-henkinen toisinajattelija, vähemmistöihminen, erityisen omaehtoinen maailmanparantelija, joka toivoisi saavansa edes pientä myönteistä muutosta aikaan tässä maailmassa…
Maailmaa parannellakseni olen ensinnäkin yrittänyt ”parantaa” itseäni, ja nyt toivoisin voivani olla edes jossain määrin esimerkkinä joillekuille, jotka hekin kenties kaipaisivat ”parantumista” itselleen, jotta täällä, kärsimyksen keskellä, sietäisi sentään olla olemassa.
Siksi olen ikään kuin avannut pöytälaatikkoni sisältöä nähtäväksi muillekin ihmisille. Jos joku löytää sieltä jonkun idean, mielikuvan tai elämyksen, joka tuo hieman lohtua tähän globaaliin kurjuuteen, niin olen siitä iloinen. Ja se on bonusta siihen, että koko prosessi on ollut itselleni ”kirjallisuusterapiaa”.
JK. Kehittelin huvikseni jonkinlaista koostetta siitä, millaisia persoonia Ohdakemaan hahmoista löytyy, ja tein siitä leikkimielisen testin. Yritän tätä ”testiä” vähitellen laajentaa ja kirjoittaa hahmoista tarkempia kuvauksia, kunhan ehdin, mutta sitä voi kokeilla jo nyt:
Tämän kirjan saaminen "pakettiin" oli omanlaisensa projekti, joka koetteli kärsivällisyyttä ja motivaatiota. Kirjoittamisharrastukseni alkoi liki kymmenvuotiaana susitarinoilla, jotka ovat osaltaan tämän romaanin pohjalla; sen kunniaksi päätin tehdä tästä kirjasta kovakantisen.Tässä romaanin takakansiteksti:
Syrjäistä ja vuoristoista Warginmaata ei ole koskaan kyetty valloittamaan. Sen vaikeakulkuinen ja petoeläimiä kuhiseva maasto tarjoaa suojaa ”susikansalle”, joka elää karuissa olosuhteissa, mutta sovussa luonnon ja eläinten kanssa.
Suuren Molcavarathian valtakunnan kuningas Mormes käynnistää neuvonantajansa Tietäjä Sadinan kanssa erikoisen suunnitelman Warginmaan valloittamiseksi. Tämä suunnitelma pysyy salassa tavalliselta kansalta, mutta susikansaan kuuluvat Vaeltajat saavat tietää siitä, ja eräs heistä käynnistää vastaiskun. Vastaiskua varten Vaeltaja Joenkel Susisielu tarvitsee tietynlaisia ihmisiä; toisten ihmisten silmissä hieman outoja, nelijalkaisten seurassa viihtyviä, herkkäaistisia ja luomakuntaa arvostavia olentoja – ”susisieluja”.
Joenkel Susisielu lähettää Jawael Xanderinpojan ja tämän ystävän Eljanin Warginmaan Luolasusialueelle suorittamaan salaperäistä tehtävää. Susisielujen on karkotettava Molcavarathian kuningasta palveleva olento, jonka joukot uhkaavat aiheuttaa tuhoa niin eläinten kuin ihmistenkin keskuudessa. Mutta tehtävänsä aikana Jawael joutuu kohtaamaan myös sisäiset ristiriitansa. Hän ei koe olevansa täysin sinut ruumiinsa kanssa, eikä myöskään uskalla tunnustaa, mitä Eljan hänelle merkitsee.
Luolasusialueella käydään taistelu, josta ei kuulla sen laajemmin idässä kuin lännessäkään; hiljainen sota, jonka ratkaisusta riippuu niin Warginmaan susikansan kohtalo kuin myös monien henkilökohtainen tulevaisuus. Epävarmuudenkin keskellä kukin voi itse valita, pysyykö toivossa, ja haluaako tuhota vai rakentaa.
Warginmaassa käydyn salaperäisen taistelun jälkeen sen naapurivaltakunta, Cardusia eli Ohdakemaa, itsenäistyy Molcavarathiasta, ja tästä ajasta kertoo kaksitoistaosainen Ohdakemaa- sarja.
Ohdakemaa-sarjan kahdennentoista osan julkaistuani päätin luopua ”pakkomielteestäni” kirjoittaa samaan maailmaan sijoittuvia tarinoita saman sarjan jatko-osiksi.
Nyt olen työstänyt Ohdakemaan maailmaan sijoittuvaa (fantasia)tarinaa, jonka tapahtumapaikka on Warginmaan puolella ja joka kuvaa tapahtumia ajalta ennen Ohdakemaa-sarjan ensimmäisen osan ajanjaksoa. Olen jo aiemmin selittänyt, miksi kyseisen käsikirjoituksen muokkaaminen on kestänyt niin pitkään, ja miksi ylipäätään irrotin tuon omalaatuisen ”sotatarinan” siitä kokonaisuudesta, jonka julkaisin Ohdakemaa-sarjan viimeisimpänä osana.
”Warginmaan Hiljainen Sota” tulee olemaan noin nelisataasivuinen nuorten / nuorten aikuisten / iättömien ”fantasianörttien” romaani. Se voisi toimia yhtä hyvin johdatuksena Ohdakemaa-sarjaan uusille lukijoille kuin mystisempänä jatko-osana niille, jotka ovat lukeneet ”spekulatiiviseksi fiktioksikin” luokiteltua Ohdakemaa-sarjaa.
Noo… Nyt toivoisin, että pari muokkauslukukierrosta ja yksi oikolukukerta riittäisi siihen, että voisin vain rykäistä käsikirjoituksen painokuntoon, välittämättä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai epäloogisuuksista. Jos joku marginaali-ihminen lukee kyseisen kirjan ja huomaa siinä häiritseviä asiavirheitä, minullehan voi niistä ystävällisesti valittaa. En pidä itseäni perfektionistina, enkä haluaisi ollakaan sellainen, enkä haluaisi suhtautua toistenkaan ihmisten tuotoksiin niin niuhottavasti, että valittaisin kaikista virheistä…
Tarinan sisällölliset teemat ovat minulle tärkeämpiä kuin tyylikkyys, trendikkyys tai virheettömyys. En kirjoita ulkoisista motiiveista, vaan sisäisestä tarpeesta; ja olen kirjoittanutkin satoja, jopa tuhansia sivuja, silloinkin, kun en aikonut edes julkaista tarinoitani.
Kirjoitan ilmaistakseni itseäni ja itselleni merkityksellisiä asioita; haluten herättää ajatuksia ja tahtotilaa muutokseen, joka olisi kaikille ihmisille ja muillekin eläville hyväksi. Kirjoitan itseäni ulos ja näkyviin myös terapeuttisessa mielessä; kirjoitan selkiyttääkseni ajatuksiani, tehdäkseni itselleni näkyväksi mieleni sisäisen maailman ”hahmoineen” ja ristiriitaisuuksineen. Jaan nämä tarinat muotoon, jossa ne ovat muittenkin luettavissa, koska uskon, että jotkut saattaisivat kokea ne terapeuttisina, voimaannuttavina, mielenkiintoisina, vertaistuellisina, ymmärrystä lisäävinä, henkisesti kehittävinä… Ja ellei niistä ole mitään hyötyä, tuskinpa niistä on haittaakaan. Olen elämäni varrella törmännyt tyhjänpäiväisempiinkin kirjoihin, ja jopa niin typeriin ja raflaaviin, että olisin kyllä voinut jättää ne lukematta.
Mutta kevään 2024 projekti on siis saada ”Warginmaan Hiljainen Sota” kansiin, ja sitten ehkä aloitella uusi tarina. Luoja tietää.
TYÖLÄINEN JA KUNINGAS
Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.
Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.
Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.
Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.
Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.
Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.
Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.
Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.
Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.
”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.
(T. H. Hukka: Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita)
