"Ohdakemaa V: Kaksi ritaria" on ilmestynyt!

Ohdakemaa- sarjan viisi ensimmäistä osaa ovat nyt ilmestyneet

Ohdakemaa- sarjan viidennen osan julkaisupäiväksi tuli 20.11.2018. Ja samalla koko sarjan julkaisemisprojekti on puolivälissä! Tässä vaiheessa olo on hieman ristiriitainen; toisaalta olen iloinen siitä, että olen saanut aikaiseksi niinkin monta omasta mielestäni kelvollista romaania, ja toisaalta alan jo ennakoida surua projektin loppumisesta, johon tosin on vielä aikaa. Mutta käytännössä olen jo kirjoittanut pääosan tarinoista. Jäljellä on lähinnä muokkauslukemista ja oikolukemista, ja tietysti kansien muokkausta...

Etten vain pääse pitkästymään, kirjoitan todennäköisesti välillä muutakin, kenties "luuserigenreä". Mutta nyt alan laskeutua Jouluun ja työstää pikku hiljaa kuudetta osaa, jonka kertojana on "narrinpoika"; uutta sukupolvea edustava hahmo, jolla lienee tunnistettavissa asperger-piirteitä. Varsin herkkä hän ainakin on, ja hieman vastentahtoinen lähtemään seikkailemaan minnekään...

"Ohdakemaa V: Kaksi ritaria" ilmestyy pian...

Lopetin tänään lopultakin Ohdakemaa- sarjan viidennen osan, ”Kaksi ritaria”, oikolukemisen ja hiomisen. Jos olisin vielä kerrankin lukenut käsikirjoituksen läpi, olisin kuitenkin löytänyt sieltä yhtä jos toista ”paranneltavaa”, jolloin olisin saattanut tuottaa kirjoitusvirheitä, ja joutunut tekemään aina uudelleen korjauslukukierroksen. Kanttakaan en enää jaksanut problematisoida, ja takakansitekstistä tuli sellainen kuin tänä päivänä tuntui ok:lta. Kannen taustakuviosta on erotettavissa kaksi puuta, jotka symboloivat kumppanuutta ja yhteistä kasvua.

Toivon kirjan ilmestyvän tällä viikolla, ja se tarkoittaa, että koko sarjan julkaisu on puolivälissä. Jatko-osia pyrin työstämään siten, että saisin ne noin kolmen kuukauden välein julkaistuksi. Tällä kertaa julkaisun valmistelu ajoittui isänpäivän ja oman hääpäiväni läheisyyteen. Haluan lisäksi nostaa esille ”sateenkaariteemaa”, joten Ohdakemaa V:n omistuskirjoitukseksi tuli seuraava teksti:


Omalle laumalleni ja hengenheimolaisille,
isille, jotka eivät hylkää pienokaisiaan,
kumppaneille, jotka eivät hylkää toisiaan,
tämän maailman ahtauteen kyllästyneille,
kaikille, jotka rakastavat luokittelematta,
enemmän sisäistä kuin ulkoista ihmistä.
Kaikkeuden Luojalle kunniaksi,
kenties siemeneksi,
jolle Luoja antakoon kasvun,
jos niin tahtoo,
rikkakasviksi massaviihteen peltoon.

Millaista ravintoa tarjoat mielellesi, kun luet Ohdakemaan tarinoita?

Warginlaakson Josiaa voisi kuvailla
sukupuolipoikkeavaksi hahmoksi, joka
ei koe luontevaksi rooliaan ritarina tai
"miehenä" omassa kulttuurissaan.

Ohdakemaan tarinoitten sisällölliset teemat herättävät ajatuksia monista tärkeistä aiheista. Kirjoitan rakkaudesta sen monissa eri muodoissa (vanhemman rakkaus, sisaruksellinen rakkaus, romanttinen rakkaus, kumppanuus/ystävyysrakkaus, harmonia kaikessa, Luojan rakkaus luotujaan kohtaan), ja useammissa kirjasarjan osissa käynee ilmi, etten halua rajata romanttistakaan rakkautta vain tiettyyn sukupuoleen luokiteltujen välille kuuluvaksi. Sen sijaan otan kyllä kantaa siihen, että uskollisuus ja sitoutuminen ovat eettisiä hyveitä. Ns. ”irstailu” ei ole rakentavaa eikä hyväksi ihmisyydelle, sukupuoliluokituksista riippumatta…

Toisaalta, mikä on tervettä kiintymystä, mikä taas riippuvuutta? Ns. ”rakkaussuhteet” voivat vääristyä riippuvuussuhteiksi, tai ihastus voi herätä tarpeesta saada ripustautua johonkuhun. Kirjasarjan 2 – 5 osissa keskeinen henkilö, prinsessa Jelisepa, joutuu pohtimaan tätä teemaa omakohtaisesti.

Ohdakemaan tarinoissa nousee esille usko Korkeampaan Voimaan ja johdatukseen. Maailma on luotu, joten sillä on Luoja, Kaikkeuden Luojaksi kutsuttu. Tarinoissa pohditaan myös vapautta; voiko ihminen olla henkisesti vapaa, vaikka olisi ulkoisesti kahleissa; ja toisaalta, sisäisesti mielensä vanki, vaikka olisi ulkoisesti vapaa?

Henkilöt kokevat sisäisesti niin toivon kuin epätoivonkin hetkiä. He näkevät vallanhalua vastakohtana hyväksyvälle, vapauttavalle rakkaudelle. He näkevät, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan pelko. Ohdakemaan tarinoitten henkilöitten valintatilanteet kuvaavat nykyihmisenkin valintoja ns. rakentavan ja epärakentavan elämäntavan välillä. Tuhoanko ympäristöä rakentaakseni vain omaa elämääni? Voisinko tyytyä kohtuuteen, etten tuhoaisi toisten edellytyksiä elää?

Ohdakemaan tarinoitten henkilöitten kautta lukija törmää myös sukupuolirooleihin ja erilaisiin sukupuolikäsityksiin kulttuureissa. Monet henkilöt poikkeavat jossain suhteessa kulttuurisista sukupuolinormeista, ja kärsivät roolien ahtaudesta tai paineista, tai eivät tunne olevansa sen kummemmin mitään sukupuolta. Tässä asiassa viestini on toivottavasti selkeä: ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin hän on; sellainen, jollaiseksi hän on syntynyt, eli luotu. Yhteiskunnan tarjoama muotti voi olla kiduttava, aivan kuin ihminen joutuisi leikkaamaan pois osan persoonaansa, tai itseään, mahtuakseen ahtaisiin rajoihin. Kenenkään ei tarvitsisi oikeasti leikellä mitään eikä muuttaa muotoaan, ellei nykykulttuuri määrittelisi liian ahtaita rajoja ihmisen tavalle ilmaista persoonaansa ja sukupuolisuuttaan, tai sukupuolettomuuttaan. (Muinaisessa Israelissa kerrotaan olleen sentään kuusi sukupuolta.)

Luokittelu on yksi vallankäytön muoto, yksi tapa tehdä asioista yksinkertaisempi ”hallittavaksi”. Kirjavuus voi olla ahdistavaa (siinä on enemmän ärsykkeitä hallittavaksi kuin kaksivärisessä). Mutta tiedän omakohtaisesti, että liiallisista virikkeistä ahdistuvan on opittava kohtuudella sietämään ”kirjavuutta” ja sekavuutta, muuttumatta itse mustavalkoiseksi! On parempi vetäytyä rauhoittumaan ja välttää virikkeitä omissa oloissaan, antaen kaikkien kukkien kukkia siellä, minne massat kokoontuvat. Tosin, nykymaailman ”värit” ovat luonnottoman räikeitä, kirkuvia vastavärejä. Luonnossa värit ovat harmoniassa. Mutta ihmisten luoman maailman muuttaminen ”selkeämmäksi” ja vähemmän ärsyttäväksi väkivalloin on tuhoavaa, epäeettistä, eikä millään tavoin kestävä ratkaisu. On vain toivottava, että harmonia leviää luonnosta ja luontoa resonoivista ihmisistä ihmisten luoman kaaoksen keskelle, rauhanomaisesti.

Biodiversiteetti nousee esille eräänlaisena pohjateemana Ohdakemaan maailmassa. Uskon, että kaikki alati jatkuvassa luomisprosessissa syntyneet ja syntyvät eliöt ovat tärkeitä kokonaisuudelle ja niillä on oikeus olla olemassa. Ihmisen hyötynäkökulma ei saa ratkaista eliölajien kohtaloa. Ihmisellä on velvollisuus ”viljellä ja varjella luomakuntaa”. Ihminen on hoitanut jälkimmäisen velvollisuutensa järkyttävän huonosti. Henkilökohtainen intressini esim. susien suojeluun näkyy tarinoissa, etenkin Warginmaan kansan jälkeläisten kautta.

Myös ns. neurodiversiteetti näkyy Ohdakemaan tarinoissa. Olen itse neuropoikkeava ihminen, ja introvertti, ja kirjoitan tarinoissani paljon esille omaa kokemustani maailmasta ja ihmisistä. On kiistämätön realiteetti, että on olemassa ihmisiä, jotka poikkeavat jo synnynnäisesti hermostoltaan ”normaalista” enemmän kuin toiset, siis, neuropoikkeavia henkilöitä, jotka elävät vähemmistönä maailmassa. Ihmiset synnyttävät ja muokkaavat kulttuuria, ja kulttuuri taas ”kasvattaa” ihmisiä. Jos kulttuuri syntyy ja säilyy pääosin neurotyypillisen valtaväestön ehdoilla, neuropoikkeavat joutuvat kokemaan usein syvääkin erilaisuutta suhteessa valtaväestöön. Tämän ei tarvitsisi kuitenkaan aiheuttaa syrjintää eikä kärsimystä. Erilaisuus on rikkaus! Poikkeukset synnyttävät muutosta. Silloin kun valtavirta johdattaa väärään suuntaan, neuropoikkeavat voivat jarruttaa kulkua; kenties jonakin päivänä pysäyttää sen ja toimia suunnannäyttäjinä uusille, hedelmällisemmille poluille.

Lukiessasi Ohdakemaan tarinoita tulet ehkä pohtineeksi, kuka onkaan oikeasti ystävä, ja kuka rakastettu; kuka taas pelkkä riippuvuuskohde, tai joku, jolle esität roolia, ettet jäisi yksin. Kuka on vihollisesi, vai oletko kenties itse itsesi pahin vihollinen? Mikä ainutkertaisessa elämässäsi onkaan tärkeintä? Annatko sinä jalansijaa "Molcavarathian hallinnolle" omalla reviirilläsi ja mielesi sisällä, vai suojeletko edelleen sitä, mikä on sinulle pyhää - mielen ja hengen vapaus?

Työn alla juuri nyt: Ohdakemaa V: Kaksi ritaria

Olen tekemässä viimeisimpiä oikolukuja ja viime hetken muokkauksia Ohdakemaa- sarjan viidenteen osaa, jonka työnimenä on ollut ”Kaksi ritaria”. Kansiluonnos alkaa olla suhteellisen valmis. Siitä on tulossa vihertävän harmaa, mutta saa nähdä, millainen väri on painettuna! (Ohdakemaa II:n värihän muuttui painettuna violetimmaksi, kun se digitaalisessa muodossa näyttää siniseltä…) Marraskuuta on jäljellä vielä reilut kolme viikkoa, joten, on teoriassa mahdollista julkaista kirja marraskuun puolella, tai ainakin vielä tämän vuoden puolella.

Tiedän, ettei mikään tuotokseni tule koskaan valmiiksi, jos jatkan ja jatkan sen työstämistä. Löydän aina jotakin muokattavaa, ja jossain vaiheessa se muokkailu ja korjailu on vain lopetettava. Minun on tietoisesti päätettävä, että lopetan korjailun ja tarkistelun ja siinä prosessissa heräävien uusien ideoitten kehittelyn; muuten en saa valmista aikaan. Joten, teos saa luvan olla riittävän valmis, kun lyön lukkoon ajankohdan, jolloin päästän sen käsistäni. Vaikka siihen ehkä jäisi virheitä tai jotakin, mikä jälkikäteen ärsyttää, niin siihen on vain tyydyttävä. Vaihtoehtona on tyytyä siihen, ettei saa valmista aikaan ollenkaan.

Helpointa on lopettaa jonkun muokkaaminen siinä vaiheessa, kun se alkaa todella kyllästyttää, ja kun haluaa oikeasti siirtyä työstämään jotakin muuta. Pieni kyllästyminen ei kuitenkaan ole hyvä syy jättää viimeisintä oikolukua tekemättä. Eikä flunssa. Ohdakemaa IV:n viimeistelyvaiheessa olin sen verran väsähtänyt, että olin kokonaan unohtaa tarkistaa kirjoitusvirheet. Taittoversioon olisi jäänyt muutamia ihan oikeita kirjoitusvirheitä! Käsikirjoitukseni ovat nimittäin niin laajoja, ettei esim. Word-ohjelma näytä automaattisesti kaikkia ”virheitä”, vaan tarkistus on tehtävä erikseen ihan viimeisimmän muokkausluvun jälkeen.

Mutta nyt siis alan olla sopivasti ”kyllästynyt” työstämään viidettä osaa. Toisaalta olen siitä innostunut, koska se vetää yhteen aiemmissa osissa esiintyneitten henkilöitten kohtalot ja kirkastaa eräitä keskeisiä teemoja. Ja sen julkaisun jälkeen koko sarjan julkaiseminen onkin jo puolivälissä! ”Kaksi ritaria” on viimeinen Jelisepan kertoma osa, ja toisaalta alku uusille tarinoille. Uusi sukupolvi jatkaa Ohdakemaan tarinoita osissa 6 – 8, ja sitä seuraava sukupolvi osassa 9. Kymmenes osa ”Warginmaan tarinoita” taas palaa ajassa taaksepäin, aikaan ennen Cardusian itsenäistymistä. Tänä vuonna olen kirjoittanut uutta tekstiä ”Warginmaan tarinoihin” ja osan 8 (”Kuningas ja prinssi”) kokonaisuudessaan.

Jäävätkö ”Ohdakemaan tarinat” kymmenosaiseksi sarjaksi, Luoja tietää! En ainakaan ota vähäisintäkään stressiä asiasta, koska kirjoitan omaksi huvikseni, eikä itsensä huvittamisesta ole mitään järkeä ottaa paineita. Julkaisemisesta voi tulla paineita, tietysti, mutta sekin on vapaaehtoinen projekti. Kaikkeuden Luojan haltuun!