Parantaa opettamalla, opettaa mallintamalla

Tässä kuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun julkaisin Ohdakemaa- sarjan ensimmäisen osan, ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa”. Sitä edelsi pari vuotta ahkeraa muokkausvaihetta, jolloin työstin jo olemassa olevia käsikirjoituksia ”julkaisukelpoisiksi”. Viimeistelykierroksiakin tuli useita. Sarjasta oli tuolloin 2017 olemassa jotakuinkin kahdeksan käsikirjoitusta, mutta yksi osa jakaantui sittemmin kahtia, ja lisäksi kirjoitin kaksi aivan uutta osaa. Ja sen lisäksi olen ottanut joitakin erillisiä tarinoita osaksi viimeisimpiä käsikirjoituksia, ja kirjoittanut täydentävää tekstiä niitten oheen.

Alun pitäen julkaisemista harkitessani ajattelin ensin kolmiosaista sarjaa. Sitten itsekritiikkini höllentyi, ja aloin harkita viittä osaa. Sen jälkeen minulla huvittikin kirjoittaa uutta tekstiä, ja päätin, että osia voisi olla kahdeksan. Se muuttui sittemmin kymmeneksi osaksi, kun sain muokatuksi uudelleen yhden käsikirjoituksen, jonka julkaisemista en ensin ajatellut. Ja sitten halusinkin jatkaa tarinoita uuden henkilön näkökulmasta. Ja nyt haluan vielä lisätä Ohdakemaan maailmaan jotakin elementtiä vuosien takaa…

Matkan varrella erilaiset tärkeät teemat ovat vuorotelleet siinä mielessä, mikä teema missäkin tarinassa on ollut keskeisin, ja mikä hieman vähemmän keskeinen. Olen huomannut, että opettelen itse sisäistämään joitakin psykologisia ja terapeuttisia ilmiöitä kirjoittamalla niistä tarinaa ja eläytymällä niihin ikään kuin itse. Tämä on minulle hyvin luontevaa; minullahan on tuottelias mielikuvitus ja pystyn melko helposti myös vaihtamaan ”roolia” erilaisten hahmojen välillä. Pääni sisällä tapahtuu myös koko ajan jonkinlaista ”selostusta”, joka on melko helppo ”tulostaa” tekstiksi.

Minulla ei ole mitään erityistä halua ”viihdyttää” tai miellyttää lukijoita; enemmänkin haluan ”opettaa”, mutta kuitenkin ponnistuksetta ja itseäni viihdyttävästi. Koska olen psykologi ja kokemusasiantuntija esimerkiksi masennuksen, uupumuksen ja ahdistuksen kanssa elämisessä, sekä neuropsykiatrisissa haasteissa, en edes pystyisi sivuuttamaan näitä teemoja kirjoituksissani, jos kirjoitan ”siitä mitä mieleen tulee”. Minähän nimenomaan kirjoitan suunnittelematta, varsin intuitiivisesti ja inspiraation mukaan; ihan vain huvikseni, tai omaksi terapiakseni.

En tee tätä rahaa tai mainetta saadakseni. Julkaisen tuotoksiani toivoen joittenkin syvällisempää luettavaa etsivien ihmisten löytävän kirjani, koska uskon, että niissä on rakentavaa, ajattelua kehittävää ja terapeuttista sisältöä. Siksi toivon, että potentiaaliset lukijat löytäisivät kirjani ilmankin mitään kaupallista systeemiä; vaikkapa kirjastosta. Haluan ”parantaa” jotakin; ehkä ihmisiä, ihmisten maailmaa, ja sitä kautta pelastaa sen, mitä on pelastettavissa tässä luomakunnassa, koska ihmisillä on siinä suhteessa suurin vastuu. Ihmisen on otettava vastuu ”sisäisestä sotkustaan”, jotta hän voi lopettaa ”maailman pilaamisen”…

Haluan ”parantaa maailmaa” opettamalla ja näyttämällä mallia siitä, miten ihminen itse ”parantaa” itsensä, ja sitten maailmaa. Tarkoitan tässä erityisesti tietoisuustaitojen, ”mielitajun” ja ”tunneälyn” oppimista. Uskon, että mallintaminen on tehokkain tapa opettaa joitakin taitoja. Mallintamista on sekin, että tarina kertoo, mitä joku tekee, ajattelee, sanoo tai tuntee, ja sinä eläydyt siihen. Eläytymisen kautta opit havainnoimaan, mitä itse teet, ja miksi teet niin; miten ajatukset, tunteet, tuntemukset, kehon kokemukset, havainnot, teot, toisen reaktiot ja toiminnat liittyvät yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Opit havainnoimaan ja kuvailemaan, mitä sinussa tapahtuu, ja kenties tämä uusi ymmärrys ehkäisee sinua joissakin hetkissä reagoimasta ja toimimasta haitallisella tavalla.

Uskon, että ihminen voi viisastua lukemalla. Itse ainakin olen saanut paljon kaikista niistä kirjoista, joita olen elämäni aikana ehtinyt lukea; parhaat niistä useitakin kertoja. Hyvät kirjat ovat niin sisältörikkaita, että niitten kautta syntyy uusia oivalluksia kerta toisensa jälkeen.

Työn alla vuodenvaihteessa 2022 - 2023

Ohdakemaa- sarjan kahdennentoista osan ilmestymisen jälkeen otin nyt työn alle mahdollisen jatko-osan, jonka erotin edellisen osan yhteydestä, koska koko romaani meinasi paisua yli kuudensadan sivun mittaiseksi. Tämä seuraavaksi muokattavana ja viimeisteltävänä oleva kertomus ”Warginmaan Hiljaisesta Sodasta” sijoittuu ajalle, jolloin Cardusia (sittemmin Ohdakemaa) ei ollut vielä irrottautunut Molcavarathian valtakunnasta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat pääosin Warginmaahan, niin kutsutulle Luolasusialueelle, jossa elää enemmän petoeläimiä kuin ihmisiä. Mutta sattuneesta syystä – vaikkei ihmisiä näy mailla halmeilla - myös siellä käydään läpi psyykkisiä ristiriitoja, tunne-elämän vaihteluita ja ahdistavia haasteita.

Molcavarathian silloinen kuningas Mormes käynnisti useamman vuoden kestävän hankkeen Warginmaan valloittamiseksi saatuaan suunnitelmaansa apua salaperäiseltä naiselta, Tietäjäksikin kutsutulta Sadinalta. Yhtä salaperäinen Vaeltaja, Joenkel Susisielu, tuntee olevansa vastuussa tapahtuneesta, ja käynnistää oman hankkeensa estääkseen Mormesin ja Sadinan aikeet, jotka uhkaavat Warginmaan kansaa ja muita eläviä. Mukana ”hiljaisen sodan” tapahtumissa on myös edellisestä osasta tutun, hieman ”sekopäisen” Xanderin jälkeläinen, Jawael, joka kertoo omista kokemuksistaan tuossa taistelussa.

Kuten olen aiemmin maininnut, Ohdakemaa-sarja, joka on kirjastoluokituksissa taidettu tähän saakka määritellä ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, on näitten viimeisimpien osien myötä muuttunut fantasian suuntaan. Lukija voi, ainakin halutessaan, nähdä nyt aiemmatkin osat fantasiatarinoina, kun osaa tulkita tapahtumia näitten myöhemmin paljastettujen mystisten seikkojen kautta.

Ohdakemaa- sarjan työn alla olevan osan lisäksi minulla on työstettävänä myös ”luuserigenreeni” kuuluva käsikirjoitus, josta en vielä sen enempää kerro kuin että kertomus on ”sateenkaareva”, kuten varsin moni Ohdakemaa- sarjankin tarina. Ja että sillä on onnellinen loppu, vaikka siinä käsitellään myös ahdistusta ja itsetuhoisuuttakin, koska en halua jättää ketään tarinoihini eläytyvää epätoivon valtaan! Ihmisten maailmassa on ihan tarpeeksi epätoivoa ilmankin mielikuvituksen kautta lisättyä kauhua, kurjuudella mässäilyä ja onnettomia loppuja.

Ja kun ulkoisessa maailmassa taistellaan, on hyvä muistaa, että sota on ollut käynnissä kaikissa meissä, sisäisesti, ehkä jo vuosikymmeniä. Rauhaan tarvitaan sisäinen muutos; niin kauan kuin ihminen tappelee sisäisessä maailmassaan, on vaikea toimia rauhan hyväksi ulkoisessakaan…

Tätä sisäistä muutosta myös Ohdakemaa- sarjan kertojahahmot pyrkivät lukijalleen mallintamaan. Siis: lue, eläydy, omaksu ja toimi. Meillä on maailma pelastettavana.

Ohdakemaa XII on ilmestynyt - lopultakin!

 

Ohdakemaa- sarjan kahdennentoista osan alaotsikoksi tuli lopulta "Huurupäitä ja Susisieluja", koska irrotin tarinan "Warginmaan Hiljaisesta Sodasta" omaksi romaanintekeleekseen.

Julkaisen tässä kopion kirjan takakansitekstistä, koska se on sisällöltään hieman erilainen kuin kirjan esittelyteksti myyntisivustoilla:

Jaewulka on elänyt Warginmaassa kahden Vaeltajaystävänsä, Jefryn ja Daniyeelin kanssa jo vuosia. He ovat keränneet tietoa omista warginmaalaisista sukujuuristaan ja Susikansan historiasta – erityisesti Susisieluista, joista läntisissä valtakunnissa on kuultu vain “huurupäitten” tarinoita. Mutta Susikansan salaisuutta ei voikaan ymmärtää sellainen, joka uskoo olevansa vain se, jonka kuvastimesta näkee.

Kun Jaewulkan veli, hieman kahelinakin pidetty Jelizei Reguelinpoika ilmestyy heidän entisen kotimökkinsä ovelle, Jaewulka yllättyy nähdessään, kenet Jelizei onkaan tuonut mukanaan. Sovinnon rakentamisen lisäksi Jelizeilla on toinenkin syy tulla Warginmaahan. Hän haluaa saada selville, elääkö Warginmaan salamyhkäisen väen keskuudessa yhä Susisieluja.

Kun Jaewulka ymmärtää, miksi hänen veljensä haluaisi löytää Susisielun, hän antaa tämän lukea Warginmaan tarinoita. Ensimmäisen tarinoista on kirjoittanut sekopääksi itsensä kokenut Xander Woldarinpoika, joka eli ajalla, jolloin Ohdakemaa oli yhä osa suurta Molcavarathiaa. Tuolloin Itäiseen Vuoristoon ilmaantui sutensa kanssa erikoinen “huurupää”, jota kutsuttiin Joenkel Susisieluksi. Toisen tarinoista on sanellut kuningatar Jelizia Hrodwulfintytär, Jaewulkan ja Jelizein isoäidin warginmaalainen äiti.

Kuningatar Jelizian tarinan luettuaan Jelizei on valmis tekemään ratkaisunsa. Myös hänen kumppaninsa elämä muuttuu väistämättä, eikä muutosta ole helppo kohdata, ellei näe siinä mitään hyvää ja merkityksellistä. Kun myös Jefry ja Daniyeel tapaavat Jaewulkan vieraat, on aika korjata väärinkäsitykset, hyväksyä menneet, luopua katkeruudesta ja antaa uusi mahdollisuus niin piilossa kyteneelle kuin haavoittuneellekin rakkaudelle.

(HUOM. Hieman laajempi kuvaus tulee pian omalle sivulleen.)

Warginmaan tarinat muovautuvat ja laajenevat…?

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on sujunut jossain määrin erilaisella mielellä ja ajanvietteissä kuin aivan alkuvuodesta kuvittelin. Olen kirjoittanut uutta, ”luuserigenreä” edustavaa romaania, ja makuuttanut Ohdakemaan käsikirjoituksia; tai, ollut välillä kirjoittamatta tai muokkaamatta mitään, koska on sattunut olemaan muutakin tekemistä.

Viimeisimmän muokkauslukukierroksen aikana halusin edelleen terävöittää joitakin sisällöllisiä teemoja ja ideoita ”keskimmäisestä” Warginmaan tarinoista. Se käsikirjoitus on muutenkin vaatinut enemmän työstämistä, koska olen muuttanut vanhan, kaikkitietävän kertojan kertoman tarinan Ohdakemaan maailmaan sopivaksi minä-kertojan kertomaksi tarinaksi. Silloin tapahtumista jää luonnollisesti jotakin pois; tai niitä on kerrottava eri tavoin, mikä tarkoittaa suuressa määrin tekstin kirjoittamista aivan uusiksi. Tein myös joitakin juonellisia muutoksia ”pääjuonen” sisällä, ja tällaisia muutoksia tehdessäni en ole pystynyt vielä keskittymään esimerkiksi siihen, millainen on kertojan tyyli kuvata asioita. Enkä ole vielä päättänyt, tulisiko päähenkilöitten taustoja avata enemmän, ja minkä verran kertoa sivuhenkilöistä, tai siitä, millä tavoin tapahtumat liittyvät myöhempiin aikoihin…

Nyt olen siinä vaiheessa, että mietin vakavissani, täytyykö minun irrottaa tuo ”keskimmäinen” tarina Ohdakemaa XII:n yhteydestä, koska se tuntuu tarvitsevan edelleen työstämistä, koska se ei vielä oikein ”elä” mielessäni riittävästi. Ja toisaalta, jos ja kun se alkaa ”elää”, tarinakin todennäköisesti laajenee, kuten tarinoilla on tapana, kun niihin eläytyy ja alkaa kuvata eläytymistään tekstinä. Niin ollen nyt jo noin kolmensadan sivun tarinasta voisi kasvaa kokonainen kirja, eikä vain yksi osa kirjasta. Loput kaksi Warginmaan tarinaa saattaisivat saada seuraansa kolmannen tarinan samoihin kansiin; tai sitten jälkimmäinen niistä laajenisi vielä hieman.

Toisin sanoen, sen sijaan, että julkaisisin tulevana kesänä viisisataasivuisen Ohdakemaa XII:n, saattaisinkin tehdä niin, että kyhäilen kaksi 300 – 400 sivuista käsikirjoitusta, jotka julkaisen, kun julkaisen. Kaikkeuden Luoja tietää. Mitäänhän ei tässä maailmassa voi varmaksi olettaa tekevänsä, sen enempää kuin voi ennustaa minun ajatustenkulkujani…

Työn alla tänä vuonna 2022

Siitä on yli neljä vuotta, kun julkaisin Ohdakemaa- sarjan ensimmäisen osan, ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa”. Ja tänä vuonna tulee täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloin kirjoittaa ensimmäisiä versioita Ohdakemaan tarinoista, eli tarinaa ”prinsessasta, ritarista ja narrista”. Tuo vuosi oli jotakuinkin kurjaa aikaa. Olin saanut opiskeluni viimein loppuun, ja olin henkisesti jokseenkin uupuneessa tilassa osin myös kasvaneen perheen sekä introversiolleni epäsopivan asuinympäristön takia. Olin elänyt opiskeluaikani lähiössä, ja kärsin kroonisesta ”luonnonpuutteesta”. Ja sitten isäni kuoli. Jostain syystä minusta tuntui absurdilta jatkaa omaa elämääni ja arkeani, kun joku niin läheinen ihminen oli kuollut, vaikkei hänellä ollut enää vuosiin paljoakaan tekemistä minun arjessani. Minusta tuntui, että saattaisin itsekin kuolla ihan milloin vain; ehkä onnettomuudessa, tai johonkin sairauteen, ja vain perhe piti minut ”elävien kirjoissa”…

Olen jo aiemmin kertonut tuon ”tarinan tarinoitten takana”, ja Ohdakemaa-kirjasarjassa on siis tosiaankin kyse vuosia sitten alkaneesta prosessista. Tarinat ovat täynnä psykologista mielensisältöjen, tunne-elämän ja ihmissuhteitten, sekä henkisen kasvuprosessin kuvausta. Kirjoitin alkujaan itselleni, terapeuttisesti, ja sittemmin kirjoitin joitakin pätkiä myös jälkikasvuani ajatellen. Tietoinen epäkaupallinen julkaisupäätös syntyi muistaakseni 2016. En ole edes tarjonnut Ohdakemaan käsikirjoituksia minnekään kustantamoille; halusin toteuttaa projektin täysin omaehtoisesti ja itsenäisesti, sen tasoisesti kuin osaisin, kansineen kaikkineen. Ja markkinoinnista en pidä lainkaan, joten tämä projekti on ollut varsin rajatusti julkinen.

Kirjasarjan osien määrä kasvoi käsikirjoituksia muokatessa ja julkaisuprosessin edetessä. Asperger-piirteisiini sopien haluaisin kirjoja olevan mieluummin kaksitoista, enkä yksitoista, joten, jäljellä olisi vielä yksi käsikirjoitus. Ainakin. En sano varmaksi, että se tulee olemaan viimeinen, koska haluan vapauden päättää, kirjoitanko lisää vai en. Jos kirjoitan, teen sen ”in spirit”. Ja ellen saakaan kahdettatoista osaa valmiiksi ja julkaistua, syystä tai toisesta, olkoon niin. Ei se ole elämää suurempi asia.

Tässä vaiheessa nimitän jo melko pitkälti kirjoitettua kahdettatoista osaa ”Warginmaan tarinoiksi”. (Olen kertonut omalla sivullaan siitä, mikä on ”Warginmaa”.) Monella Ohdakemaan henkilöistä on warginmaalaisia sukulaisia, alkaen ensimmäisen osan Jokimista. Warginmaalaisia nimitetään joissain yhteyksissä ”susikansaksi”, ja olen tainnut vihjatakin siitä, että kerronnan sisältö muuttuu näissä tarinoissa jossain määrin enemmän perinteisen mystisen fantasian suuntaan…

En aio tässä kuvailla muutosta enempää, mutta olen pyrkinyt pitämään tämän muutoksen mahdollisimman luontevana, niin ettei lukija sentään koe ajautuneensa aivan ”muihin maailmoihin” kuin Ohdakemaahan, kun lukee Warginmaan tarinoita. Mutta kenties kahdennentoista osan luettuaan joku saattaa tunnistaa joitakin ”mystisiä” tapahtumia myös aiemmissa Ohdakemaan tarinoissa.

Kahdennentoista osan tarinat sijoittuvat aikaan ennen Ohdakemaan itsenäistymistä, kun alue oli vielä osa itäistä Molcavarathiaa. Ensimmäinen tarinoista kertoo, miten itäisessä Molcavarathiassa asuva ritarinpoika Xander päätyy asumaan Warginmaan puolelle. Xanderin poika Jawael on kertojana toisessa Warginmaan tarinoista, joka kuvaa tapahtumia ”Hiljaisen Sodan” ajalta, Warginmaan niin kutsutulla ”Luolasusialueella”. Ja kolmannen osan kertojana on Jelisepa Willefintyttären äiti, Warginmaan prinsessa Jelizia Hrodwulfintytär.

Syystä tai toisesta pidän susista; olen pitänyt niistä jo lapsena, vaikka asuin silloin poronhoitoalueella ”petopropagandan” keskellä. Warginmaan tarinoissa esiintyy susia, muttei ”pahoja” sellaisia, vaan ihan tavallisia luontokappaleita, ja niitten lisäksi ”susisieluja”. Kyhäsin ensimmäisen ”romaanikäsikirjoitukseni” kymmenvuotiaana aloittamistani susitarinoista, ja kirjoitin kolmetoistavuotiaana novellin ”susisielusta” (julkaistu Kauppiaitten Kustannus Oy:n toimesta). Niistä tuli jonkinlainen pohjaidea Warginmaan ”susisieluille”, kun halusin jollain tapaa nivoa lapsena aloittamani susitarinat viime vuosina kirjoittamiini tarinoihin. (”Susisieluista” taas on oma pieni tarinansa ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoissa”.)

Toiveeni on saada ”Warginmaan tarinat” julkaisukelpoiseen kuntoon kenties kesään mennessä, tai ainakin vuoden loppuun mennessä, mutta sekin jää Kaikkeuden Luojan haltuun, käykö niin vai ei.