Lopultakin: Warginmaan Hiljainen Sota ilmestyi tänään

Tämän kirjan saaminen "pakettiin" oli omanlaisensa projekti, joka koetteli kärsivällisyyttä ja motivaatiota. Kirjoittamisharrastukseni alkoi liki kymmenvuotiaana susitarinoilla, jotka ovat osaltaan tämän romaanin pohjalla; sen kunniaksi päätin tehdä tästä kirjasta kovakantisen.

Tässä romaanin takakansiteksti:

Syrjäistä ja vuoristoista Warginmaata ei ole koskaan kyetty valloittamaan. Sen vaikeakulkuinen ja petoeläimiä kuhiseva maasto tarjoaa suojaa ”susikansalle”, joka elää karuissa olosuhteissa, mutta sovussa luonnon ja eläinten kanssa.

Suuren Molcavarathian valtakunnan kuningas Mormes käynnistää neuvonantajansa Tietäjä Sadinan kanssa erikoisen suunnitelman Warginmaan valloittamiseksi. Tämä suunnitelma pysyy salassa tavalliselta kansalta, mutta susikansaan kuuluvat Vaeltajat saavat tietää siitä, ja eräs heistä käynnistää vastaiskun. Vastaiskua varten Vaeltaja Joenkel Susisielu tarvitsee tietynlaisia ihmisiä; toisten ihmisten silmissä hieman outoja, nelijalkaisten seurassa viihtyviä, herkkäaistisia ja luomakuntaa arvostavia olentoja – ”susisieluja”.

Joenkel Susisielu lähettää Jawael Xanderinpojan ja tämän ystävän Eljanin Warginmaan Luolasusialueelle suorittamaan salaperäistä tehtävää. Susisielujen on karkotettava Molcavarathian kuningasta palveleva olento, jonka joukot uhkaavat aiheuttaa tuhoa niin eläinten kuin ihmistenkin keskuudessa. Mutta tehtävänsä aikana Jawael joutuu kohtaamaan myös sisäiset ristiriitansa. Hän ei koe olevansa täysin sinut ruumiinsa kanssa, eikä myöskään uskalla tunnustaa, mitä Eljan hänelle merkitsee.

Luolasusialueella käydään taistelu, josta ei kuulla sen laajemmin idässä kuin lännessäkään; hiljainen sota, jonka ratkaisusta riippuu niin Warginmaan susikansan kohtalo kuin myös monien henkilökohtainen tulevaisuus. Epävarmuudenkin keskellä kukin voi itse valita, pysyykö toivossa, ja haluaako tuhota vai rakentaa.

Warginmaassa käydyn salaperäisen taistelun jälkeen sen naapurivaltakunta, Cardusia eli Ohdakemaa, itsenäistyy Molcavarathiasta, ja tästä ajasta kertoo kaksitoistaosainen Ohdakemaa- sarja.

Hiljaista sotaa kypsytellessä: Työn alla tammikuussa 2024

Ohdakemaa-sarjan kahdennentoista osan julkaistuani päätin luopua ”pakkomielteestäni” kirjoittaa samaan maailmaan sijoittuvia tarinoita saman sarjan jatko-osiksi.

Nyt olen työstänyt Ohdakemaan maailmaan sijoittuvaa (fantasia)tarinaa, jonka tapahtumapaikka on Warginmaan puolella ja joka kuvaa tapahtumia ajalta ennen Ohdakemaa-sarjan ensimmäisen osan ajanjaksoa. Olen jo aiemmin selittänyt, miksi kyseisen käsikirjoituksen muokkaaminen on kestänyt niin pitkään, ja miksi ylipäätään irrotin tuon omalaatuisen ”sotatarinan” siitä kokonaisuudesta, jonka julkaisin Ohdakemaa-sarjan viimeisimpänä osana.

”Warginmaan Hiljainen Sota” tulee olemaan noin nelisataasivuinen nuorten / nuorten aikuisten / iättömien ”fantasianörttien” romaani. Se voisi toimia yhtä hyvin johdatuksena Ohdakemaa-sarjaan uusille lukijoille kuin mystisempänä jatko-osana niille, jotka ovat lukeneet ”spekulatiiviseksi fiktioksikin” luokiteltua Ohdakemaa-sarjaa.

Noo… Nyt toivoisin, että pari muokkauslukukierrosta ja yksi oikolukukerta riittäisi siihen, että voisin vain rykäistä käsikirjoituksen painokuntoon, välittämättä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai epäloogisuuksista. Jos joku marginaali-ihminen lukee kyseisen kirjan ja huomaa siinä häiritseviä asiavirheitä, minullehan voi niistä ystävällisesti valittaa. En pidä itseäni perfektionistina, enkä haluaisi ollakaan sellainen, enkä haluaisi suhtautua toistenkaan ihmisten tuotoksiin niin niuhottavasti, että valittaisin kaikista virheistä…

Tarinan sisällölliset teemat ovat minulle tärkeämpiä kuin tyylikkyys, trendikkyys tai virheettömyys. En kirjoita ulkoisista motiiveista, vaan sisäisestä tarpeesta; ja olen kirjoittanutkin satoja, jopa tuhansia sivuja, silloinkin, kun en aikonut edes julkaista tarinoitani.

Kirjoitan ilmaistakseni itseäni ja itselleni merkityksellisiä asioita; haluten herättää ajatuksia ja tahtotilaa muutokseen, joka olisi kaikille ihmisille ja muillekin eläville hyväksi. Kirjoitan itseäni ulos ja näkyviin myös terapeuttisessa mielessä; kirjoitan selkiyttääkseni ajatuksiani, tehdäkseni itselleni näkyväksi mieleni sisäisen maailman ”hahmoineen” ja ristiriitaisuuksineen. Jaan nämä tarinat muotoon, jossa ne ovat muittenkin luettavissa, koska uskon, että jotkut saattaisivat kokea ne terapeuttisina, voimaannuttavina, mielenkiintoisina, vertaistuellisina, ymmärrystä lisäävinä, henkisesti kehittävinä… Ja ellei niistä ole mitään hyötyä, tuskinpa niistä on haittaakaan. Olen elämäni varrella törmännyt tyhjänpäiväisempiinkin kirjoihin, ja jopa niin typeriin ja raflaaviin, että olisin kyllä voinut jättää ne lukematta.

Mutta kevään 2024 projekti on siis saada ”Warginmaan Hiljainen Sota” kansiin, ja sitten ehkä aloitella uusi tarina. Luoja tietää.

Luomakunnan ajaton huuto

  

TYÖLÄINEN JA KUNINGAS

 

Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.

Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.

Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.

Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.

Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.

Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.

Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.

Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.

Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.

”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.

(T. H. Hukka: Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita)

 

Sateenkaaren värejä mustavalkoisiin maailmoihin, edes mielikuvituksessa

Julkaisin tällä viikolla uusimman ”luuserigenreä” edustavan romaanini, ”Sateenkaarisilta – Eli luuserihomon evankeliumi”. Näin ollen, jos minulle jää tässä lähikuukausina aikaa kirjoittamisprojekteihin, jatkanen pikkuhiljaa Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan ”Warginmaan Hiljaisen Sodan” muokkaamista.

Kuten olen ehkä aiemminkin maininnut, Ohdakemaan tarinoissa esiintyy monella tapaa poikkeavia hahmoja. On neuropoikkeavia, sukupuoli-identiteetiltään poikkeavia ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan poikkeavia henkilöitä. Sarjan kahdessatoista osassa on yhteensä yksitoista eri kertojahahmoa, ja näistä kertojista ehkä vain muutama on suunnilleen ”normatiivisia” suuntautumiseltaan tai sukupuoli-identiteetiltään. Yksi kertojahahmoista on aseksuaali, yksi muunsukupuolinen demiseksuaalinen, yksi transsukupuolinen ”homo”, kaksi enemmän tai vähemmän biseksuaalia, ja kaksi homoseksuaalia. (En nyt tässä näitä hahmoja mainitse nimeltä, niin ei tule spoilereita mahdollisille lukijoille.) Sivuhenkilöissä on sitten luonnollisesti näille hahmoille ”vastinparit”, ja lisäksi tarinoissa on muitakin sateenkaarevia pareja tai hahmoja.

Kirjoitin tuon nykyaikaan sijoittuvan sateenkaarevan romaanin niitä ihmisiä ajatellen, joita ”uskonasiat” ahdistavat siksi, että he ovat ”sateenkaarevia” ja kokeneet tuomitsemista tai syrjintää uskonnollisilta tahoilta, ja toisaalta myös niitä ajatellen, joita ”sateenkaariasiat” ehkä ahdistavat ”uskonasioitten” takia. Se sisältää oman uskoni mukaisen evankeliumin, niin homoille kuin kaikille muillekin. Kirjan syntytarina ja esittely löytyvät tästä blogitekstistä.

Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tilannekatsausta maaliskuulla 2023

Missä mennään?

Olen viime aikoina työstänyt ”luuserigenreä” edustavaa romaaniani julkaisukuntoon, ja niin ollen makuuttanut ”Warginmaan Hiljaista Sotaa”. En siis ole ollut ”Ohdakemaa-kuplassani” moneen viikkoon, mutta hetkittäin olen kyllä pohdiskellut, voisinko kenties jossakin vaiheessa ideoida vaikkapa pelitarinaa, joka sijoittuisi Ohdakemaan maailmaan. Ihan vain huvikseni siis, enkä kaupallisesti.

Ohdakemaan tarinoilla, ja oikeastaan koko romaanisarjalla, on ainakin itselleni ollut terapeuttinen funktio. Oman mielensisäisen maailman, niin sanotun ”alitajunnankin” intuitiivinen auki kirjoittaminen on ollut hyvinkin merkittävä osa omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtimista. En siis ole aikonut lopettaa kirjoittamista, vaikka Ohdakemaa-sarja joskus päättyisikin, jos tuntuu, että on inspiraatiota kirjoittaa, vaikkapa sitten vain itselleen, itseään hoitaakseen.

Leikittelen ajatuksella, että lukisin koko romaanisarjan uudelleen ikään kuin olisin muka joku muu kuin sen kirjoittaja. Herkästi kuitenkin saatan siirtyä ”itsekriitikon” rooliin ja huomaan kirjoitusvirheitä ja kenties asiavirheitäkin. Olisi huojentavaa pystyä sivuuttamaan tuollaiset virheet ja uppoutua sisältöön; lukea vain ihan huvikseen, tai vaikkapa siitä näkökulmasta, että nousisiko vielä joku tarinanaihe, tai joku teema, jota en ole vielä liikaa käsitellyt. Kenties joku hahmo ei ole vielä päässyt riittävästi esille; tai kenties jonkun henkilön taustassa olisikin jotakin, mitä en ole vielä syvemmin tutkiskellut, ja josta voisikin kehittyä uusi tarina…

Tai, voihan aina kuvitella tulevaa eteenpäin. Mitä esimerkiksi Jelizeille tapahtuu sen jälkeen, mihin tilanteeseen hän jäi Ohdakemaa XII:ssa? Periaatteessa voisin kuvitella vaikkapa sitä. No, ainakin sitten kun olen saanut uuden ”luuseritarinani” pakettiin ja Warginmaahan sijoittuvan tarinan makuutuskuntoon…

Olen ajatellut hyödyntää mielikuvitusmaailmoissa viihtyvää ja myös visualisointiin taipuvaista luonnettani syventymällä määrätietoisemmin taideterapiaan ja sen menetelmien soveltamiseen, mistä voisi olla iloa myös asiakastyössä. Opiskelu, sikäli kun saan sen aloitettua, vienee seuraavan vuoden aikana jossain määrin vapaa-aikaani, joten kirjoittamisprojektit saattavat pitkittyä.

Luova kirjoittaminenkin voi olla taideterapiaa, vaikkei sen lopputulos olisikaan kovin ”taiteellista”. Minusta olisi parempi puhua ”luovasta ilmaisusta” kuin ”taiteen tekemisestä”, koska eihän tehdessään jotakin luovaa, olipa se kirjoittamista, piirtämistä, lauleskelua tai improvisoitua tanssia, tarvitse ajatella tekevänsä ”taidetta”. Tulee vain turhia paineita lopputuloksesta, jos yrittää olla ”taiteellinen”, ja stressi on myrkkyä luovuudelle.

Kuvittele, ilmaise, luo ja leiki kuin lapsi, ilman paineita lopputuloksesta; se on terapeuttista.

Prinsessa Jelisepan neuvot matkaanlähtijälle

Jos sinun on lähdettävä matkaan, etkä voi lainkaan tietää, mitä uusi suunta tuo tullessaan, mitä tarvitset mukaasi?

Ensinnäkin sinun on pakattava matkasäkkiisi kaikki ne varusteet, joita yleensäkin tarvitset päivittäin, ja lisäksi sellaisia tarve-esineitä, jotka sopivat monenlaiseen käyttöön. Ethän välttämättä tiedä, minne olet menossa, ja vaikka tietäisitkin, matkan varrella saattaa tulla vastaan yhtä jos toista koettelevaa ja vaarallista. Pakkaa kuitenkin harkiten, jos aiot kantaa matkasäkkiäsi itse. Tärkeää on ottaa mukaan vain se, minkä on oikeasti ennenkin huomannut tarpeelliseksi. Jos haluat säilyttää muistoja, voit tiivistää ne pienemmiksi esineiksi, joita on helppo kantaa, kuten sormuksiksi.

Älä siis ota mukaan mitään tarpeetonta ja turhaa, kuten kauneudenhoitotarvikkeita, koska ulkoinen kauneutesi rapistuu matkan varrella kuitenkin. Älä myöskään raahaa mukana kaikkia kirjakääröjäsi, koska sillä tiedolla, mitä et vielä muista, tai mitä et osaa vielä laittaa käytäntöön, ei ole merkitystä, etkä kuitenkaan pysty lukemaan kulkiessasi. Oleellinen tiedollinen oppi kannattaa matkaan lähtiessä tiivistää siten, että voit muistaa sen vaikkapa oman kätesi avulla. Tärkeät asiat palautuvat mieleen, kun vilkaiset omaa kättäsi. Huomioi siis, ettei sinun tarvitse kantaa koko aiemman elämäsi tarinaa mukanasi! Se on piirtynyt ihoosi ja ruumiiseesi, ja muistat kyllä sen, mitä on tärkeää muistaa.

Kun matkasäkkisi ei ole turhan iso, mahdut kulkemaan sen kanssa ahtaammistakin paikoista. Voihan olla, että joudut välillä ryömimään esteitten alta tai ujuttamaan itsesi läpi kapeista onkaloista. Joudut myös usein nousemaan rinteitä ja laskeutumaan jyrkistä paikoista alaspäin, ja etenkin silloin painava matkasäkki vaarantaa kulkusi; se saattaa jopa heittää sinut alas kielekkeeltä.

Liian usein vaeltaja kuluttaa voimansa raahaamalla mukanaan kaikkea aiemmin keräämäänsä, ja herkästi hän poimii vielä lisää turhia muistoja matkan varrelta. Kuka tietää, tarvitaanko perillä aivan kaikkea sitä, mikä oli sinulle aiemmin tärkeää? Ja jos toiveesi muuttuvat matkan myötä ja asetutkin elämään jossain muualla, tarvitsetko sitä samaa kuin ennenkin? Pidä siis säkkisi niin pienenä, ettet juutu sen kanssa matkan varrelle, tai väsähdä kesken matkan. Pidä myös säkissä hieman ylimääräistä tilaa. Saattaahan käydä niin, että löydät matkaltasi jotakin oikeasti arvokasta, jonka haluat ottaa mukaasi. Katso silti, että jaksat itse kantaa sen, minkä kannettavaksesi valitset. Muutenhan olet riippuvainen toisten hyväntahtoisuudesta, ja se antaisi joillekuille kelvottomille tilaisuuden hyötyä avuttomuudestasi.

Olisi kuitenkin varsin itsetuhoista lähteä matkaan tuntemattomille maille aivan itsekseen. Ole kuitenkin tarkkana, kun valitset seuralaisia tai palvelijoita! Ehkäpä haluat ottaa jonkun mukaasi vain siksi, että hän miellyttää silmiäsi, mutta jos hänen katseensa on luihu eikä lempeä, älä ota häntä. Ota mieluummin lempeä ja ruma apulainen kuin kaunis mutta luonnoltaan juonikas. Mutta jos Luoja on sinut matkaan lähettänyt, löydät kyllä jonkun, joka on sekä kaunis silmissäsi että lempeä, ja kohtelee sinua kuin sisarustaan. Luojalla on kyllä varattuna kaikille matkaan lähtijöille joku sellainenkin, vaikka nämä parhaimmat matkakumppanit ovatkin usein vaatimattomassa puvussa, eivätkä tyrkytä omaa seuraansa.

Ellet ole käytännön taidoiltasi kovin osaava, tarvitset ehkä mukaasi myös jonkun, joka osaa neuvoa sinua siinä, mitä käytännössä on hyvä tehdä, ja huolehtii sinun ruumiillisista tarpeistasi, ja myös suojelee sinua tarvittaessa. Monitaitoinen soturi pystyy tekemään tämän kaiken, jolloin et tarvitse erillistä palvelijaa, muttei tämä soturi saisi olla liian itsevarma, eikä pitää itseään liian välttämättömänä. Nöyrä luonne on tärkeämpi kuin ruumiinvoima. Rehentelijät päätyvät tappeluihin, ja mitä teet pieksetyllä tai haavoittuneella soturilla?

Jos olet itse saanut taisteluharjoitusta, mielit ehkä ottaa turvaksesi aseita, kuten tikarin. Mutta muista, että joku voi yhtä lailla riistää tikarin sinulta ja käyttää sitä sinuun itseesi. Voit kyllä pelotella toisia miekalla tai keihäällä, mutta muista, pelko voi hetken päästä ollakin sinulla itselläsi, jos ase vaihtaa omistajaa. Aseilla voi kyllä satuttaa toista, mutta jokaisen miekan terä kääntyy lopulta käyttäjäänsä vastaan. Ja mitä syvemmälle toiseen miekkasi terän työnnät, sitä syvemmälle se kiertyy itsesi sisään. Älä siis turvaa aseisiin! Voit ottaa jousen, kirveen ja veitsen, jos tarvitset niitä ruuanhankintaan ja polttopuitten tekemiseen, mutta älä tartu niihin toista uhaten. Myöskään soturi, joka noita välineitä käyttää, ei saa käyttää niitä toisia vastaan.

Paras vaihtoehto matkaseuraksi on siis lempeäluontoinen, käytännön taidoiltaan kelvollinen soturi, joka kohtelee sinua siveästi. Mutta ellei tämä soturi ole perehtynyt karttoihin tai omaa kokemusta vaeltamisesta, tarvitset mukaasi myös jonkun, joka tuntee maaston, jonne olet lähdössä. Suunnistamista helpottaisi, jos maastosta olisi laadittu karttakin, mutta kokenut kulkija ymmärtää, ettei kartta ole maasto. Toisten laatimat kartat ovat aina epäluotettavia, vaikka antavatkin jotakin vihjettä siitä, minne kannattaa suunnata. Hyvä opas osaa tutkia maastoa itse, valita voimia säästävät reitit ja ennakoida vaaranpaikkoja. Hän osaa myös neuvoa, milloin syödä ja levätä, ja kykenee hoitamaan myös kulkiessasi saamiasi vammoja. Onhan tärkeää, etteivät voimasi lopu kesken matkan, etkä vammaudu niin pahoin, että perille päästyäsi olet vuoteenomana lopun elämääsi.

Jos palvelusoturi ja matkaoppaasi sattuvat olemaan luonteeltaan kuivakampaa ja totista seuraa, tarvitset ehkä seurueeseesi myös jonkun viihdyttäjän. Jos mahdollista, ota joku, joka osaa sekä soittaa että laulaa, ja myös puhua huvittavia. Matkanteko saattaa olla aika ajoin tylsistyttävää, joten kaunis kuunneltava auttaa jaksamaan niissä ankeissa matkanvaiheissa. On myös hyödyksi luonteesi kehitykselle, jos mukanasi on joku, joka hankaluuksien keskellä palauttaa huomiosi siihen, mikä on huvittavaa, ja ennen kaikkea auttaa sinua nauramaan itsellesi. Ethän kuitenkaan voi olla kompuroimatta. Kukaan ei voi olla kompuroimatta jossakin vaiheessa matkaa, etenkin väsyneenä, jos ei ole älynnyt levätä tarpeeksi. Etkä voi tietää etukäteen kaikkia kivikoita, mättäitä ja juurakkoja, joita tulet kohtaamaan reitilläsi. Saatat kompuroida niin liian kirkkaassa auringonpaisteessa, valossäteitten sokaisemana, kuin hämärässäkin, ja etenkin pimeässä.

Pimeässä on edettävä erityisen valppaana, alati reittiään tunnustellen. Se on ainoa tapa löytää suunta ja pysyä siinä, kun valoa ei ole näkyvissä. Ja pimeässä matkatessasi on äärimmäisen tärkeää, että seuralaisesi ovat kaikin tavoin luotettavia. Pimeyden turvin kelvottomat seuralaiset saattavat pyrkiä hyötymään sinusta tai mukanasi raahaamistasi tavaroista.

Koska kaikki nämä ominaisuudet, joita matkakumppanilta vaaditaan, eivät useinkaan täyty vain yhdessä ihmisessä, tarvitset siis todennäköisesti useamman seuralaisen matkallesi. Tarvitset lempeän ja palvelualttiin soturin huolehtimaan ruumiillisesta mukavuudestasi. Tarvitset kokeneen vaeltajan neuvonantajaksesi, että osaat suunnistaa tutkimattomassakin maastossa ja tulkita laadittuja karttoja. Tarvitset musikanttitaitoisen narrin viihdyttämään sinua ja muistuttamaan sinua omasta typeryydestäsi, jotta viisastut, etkä kompuroi omaan ylimielisyyteesi. Mutta ennen kaikkea tarvitset mukaan itsesi. Olisihan varsin typerää kiirehtiä matkaan ja unohtaa itsensä!

(T. H. Hukka: Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita)

Näillä sanoin se alkoi...

Sinä maailmanaikana, kun ihmiset eivät vielä tienneet, minne maan ääret ulottuivat, eivätkä viestit kulkeneet maan päältä avaruuksiin, ihmismieli askarteli kovin arkisissa asioissa; peläten sitä, mitä ei voinut käsin koskettaa, käsittää ja ottaa haltuunsa, ja etsien turvaa siitä, mikä oli tuttua. Jos ihmislapsi ei syntynyt turvalliseen syliin eikä saanut kokemusta siitä, että hän saisi kaiken, mitä elääkseen tarvitsee, hänelle jäi kyltymätön nälkä. Tämä nälkä on nimeltään Ahneus.

Ja silloin, kun Ahneus yhtyy pelkoon siitä, että joku muu vie sen, mitä itse tarvitsisi, syntyy vallanhalua. Ja pelokkaasta vallanhalusta sikiää järjetön ja sokea tuhovimma.

Edelleen on niin. Vaikka maailma muuttuukin ulkoisesti, ihminen on aina altis pelkäämään sitä, mitä ei ymmärrä, ja mitä ei saa hallintaansa.

Ja jos kylvät ympärillesi lisää pelkoa, jokainen ohdake, joka juurtuu viljelysmaahasi, on vastustava pelon ylivaltaa.

 

Tässä on siemen, missä on viljelysmaa?

Parantaa opettamalla, opettaa mallintamalla

Tässä kuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun julkaisin Ohdakemaa- sarjan ensimmäisen osan, ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa”. Sitä edelsi pari vuotta ahkeraa muokkausvaihetta, jolloin työstin jo olemassa olevia käsikirjoituksia ”julkaisukelpoisiksi”. Viimeistelykierroksiakin tuli useita. Sarjasta oli tuolloin 2017 olemassa jotakuinkin kahdeksan käsikirjoitusta, mutta yksi osa jakaantui sittemmin kahtia, ja lisäksi kirjoitin kaksi aivan uutta osaa. Ja sen lisäksi olen ottanut joitakin erillisiä tarinoita osaksi viimeisimpiä käsikirjoituksia, ja kirjoittanut täydentävää tekstiä niitten oheen.

Alun pitäen julkaisemista harkitessani ajattelin ensin kolmiosaista sarjaa. Sitten itsekritiikkini höllentyi, ja aloin harkita viittä osaa. Sen jälkeen minulla huvittikin kirjoittaa uutta tekstiä, ja päätin, että osia voisi olla kahdeksan. Se muuttui sittemmin kymmeneksi osaksi, kun sain muokatuksi uudelleen yhden käsikirjoituksen, jonka julkaisemista en ensin ajatellut. Ja sitten halusinkin jatkaa tarinoita uuden henkilön näkökulmasta. Ja nyt haluan vielä lisätä Ohdakemaan maailmaan jotakin elementtiä vuosien takaa…

Matkan varrella erilaiset tärkeät teemat ovat vuorotelleet siinä mielessä, mikä teema missäkin tarinassa on ollut keskeisin, ja mikä hieman vähemmän keskeinen. Olen huomannut, että opettelen itse sisäistämään joitakin psykologisia ja terapeuttisia ilmiöitä kirjoittamalla niistä tarinaa ja eläytymällä niihin ikään kuin itse. Tämä on minulle hyvin luontevaa; minullahan on tuottelias mielikuvitus ja pystyn melko helposti myös vaihtamaan ”roolia” erilaisten hahmojen välillä. Pääni sisällä tapahtuu myös koko ajan jonkinlaista ”selostusta”, joka on melko helppo ”tulostaa” tekstiksi.

Minulla ei ole mitään erityistä halua ”viihdyttää” tai miellyttää lukijoita; enemmänkin haluan ”opettaa”, mutta kuitenkin ponnistuksetta ja itseäni viihdyttävästi. Koska olen psykologi ja kokemusasiantuntija esimerkiksi masennuksen, uupumuksen ja ahdistuksen kanssa elämisessä, sekä neuropsykiatrisissa haasteissa, en edes pystyisi sivuuttamaan näitä teemoja kirjoituksissani, jos kirjoitan ”siitä mitä mieleen tulee”. Minähän nimenomaan kirjoitan suunnittelematta, varsin intuitiivisesti ja inspiraation mukaan; ihan vain huvikseni, tai omaksi terapiakseni.

En tee tätä rahaa tai mainetta saadakseni. Julkaisen tuotoksiani toivoen joittenkin syvällisempää luettavaa etsivien ihmisten löytävän kirjani, koska uskon, että niissä on rakentavaa, ajattelua kehittävää ja terapeuttista sisältöä. Siksi toivon, että potentiaaliset lukijat löytäisivät kirjani ilmankin mitään kaupallista systeemiä; vaikkapa kirjastosta. Haluan ”parantaa” jotakin; ehkä ihmisiä, ihmisten maailmaa, ja sitä kautta pelastaa sen, mitä on pelastettavissa tässä luomakunnassa, koska ihmisillä on siinä suhteessa suurin vastuu. Ihmisen on otettava vastuu ”sisäisestä sotkustaan”, jotta hän voi lopettaa ”maailman pilaamisen”…

Haluan ”parantaa maailmaa” opettamalla ja näyttämällä mallia siitä, miten ihminen itse ”parantaa” itsensä, ja sitten maailmaa. Tarkoitan tässä erityisesti tietoisuustaitojen, ”mielitajun” ja ”tunneälyn” oppimista. Uskon, että mallintaminen on tehokkain tapa opettaa joitakin taitoja. Mallintamista on sekin, että tarina kertoo, mitä joku tekee, ajattelee, sanoo tai tuntee, ja sinä eläydyt siihen. Eläytymisen kautta opit havainnoimaan, mitä itse teet, ja miksi teet niin; miten ajatukset, tunteet, tuntemukset, kehon kokemukset, havainnot, teot, toisen reaktiot ja toiminnat liittyvät yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Opit havainnoimaan ja kuvailemaan, mitä sinussa tapahtuu, ja kenties tämä uusi ymmärrys ehkäisee sinua joissakin hetkissä reagoimasta ja toimimasta haitallisella tavalla.

Uskon, että ihminen voi viisastua lukemalla. Itse ainakin olen saanut paljon kaikista niistä kirjoista, joita olen elämäni aikana ehtinyt lukea; parhaat niistä useitakin kertoja. Hyvät kirjat ovat niin sisältörikkaita, että niitten kautta syntyy uusia oivalluksia kerta toisensa jälkeen.

Työn alla vuodenvaihteessa 2022 - 2023

Ohdakemaa- sarjan kahdennentoista osan ilmestymisen jälkeen otin nyt työn alle mahdollisen jatko-osan, jonka erotin edellisen osan yhteydestä, koska koko romaani meinasi paisua yli kuudensadan sivun mittaiseksi. Tämä seuraavaksi muokattavana ja viimeisteltävänä oleva kertomus ”Warginmaan Hiljaisesta Sodasta” sijoittuu ajalle, jolloin Cardusia (sittemmin Ohdakemaa) ei ollut vielä irrottautunut Molcavarathian valtakunnasta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat pääosin Warginmaahan, niin kutsutulle Luolasusialueelle, jossa elää enemmän petoeläimiä kuin ihmisiä. Mutta sattuneesta syystä – vaikkei ihmisiä näy mailla halmeilla - myös siellä käydään läpi psyykkisiä ristiriitoja, tunne-elämän vaihteluita ja ahdistavia haasteita.

Molcavarathian silloinen kuningas Mormes käynnisti useamman vuoden kestävän hankkeen Warginmaan valloittamiseksi saatuaan suunnitelmaansa apua salaperäiseltä naiselta, Tietäjäksikin kutsutulta Sadinalta. Yhtä salaperäinen Vaeltaja, Joenkel Susisielu, tuntee olevansa vastuussa tapahtuneesta, ja käynnistää oman hankkeensa estääkseen Mormesin ja Sadinan aikeet, jotka uhkaavat Warginmaan kansaa ja muita eläviä. Mukana ”hiljaisen sodan” tapahtumissa on myös edellisestä osasta tutun, hieman ”sekopäisen” Xanderin jälkeläinen, Jawael, joka kertoo omista kokemuksistaan tuossa taistelussa.

Kuten olen aiemmin maininnut, Ohdakemaa-sarja, joka on kirjastoluokituksissa taidettu tähän saakka määritellä ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, on näitten viimeisimpien osien myötä muuttunut fantasian suuntaan. Lukija voi, ainakin halutessaan, nähdä nyt aiemmatkin osat fantasiatarinoina, kun osaa tulkita tapahtumia näitten myöhemmin paljastettujen mystisten seikkojen kautta.

Ohdakemaa- sarjan työn alla olevan osan lisäksi minulla on työstettävänä myös ”luuserigenreeni” kuuluva käsikirjoitus, josta en vielä sen enempää kerro kuin että kertomus on ”sateenkaareva”, kuten varsin moni Ohdakemaa- sarjankin tarina. Ja että sillä on onnellinen loppu, vaikka siinä käsitellään myös ahdistusta ja itsetuhoisuuttakin, koska en halua jättää ketään tarinoihini eläytyvää epätoivon valtaan! Ihmisten maailmassa on ihan tarpeeksi epätoivoa ilmankin mielikuvituksen kautta lisättyä kauhua, kurjuudella mässäilyä ja onnettomia loppuja.

Ja kun ulkoisessa maailmassa taistellaan, on hyvä muistaa, että sota on ollut käynnissä kaikissa meissä, sisäisesti, ehkä jo vuosikymmeniä. Rauhaan tarvitaan sisäinen muutos; niin kauan kuin ihminen tappelee sisäisessä maailmassaan, on vaikea toimia rauhan hyväksi ulkoisessakaan…

Tätä sisäistä muutosta myös Ohdakemaa- sarjan kertojahahmot pyrkivät lukijalleen mallintamaan. Siis: lue, eläydy, omaksu ja toimi. Meillä on maailma pelastettavana.

Ohdakemaa XII on ilmestynyt - lopultakin!

 

Ohdakemaa- sarjan kahdennentoista osan alaotsikoksi tuli lopulta "Huurupäitä ja Susisieluja", koska irrotin tarinan "Warginmaan Hiljaisesta Sodasta" omaksi romaanintekeleekseen.

Julkaisen tässä kopion kirjan takakansitekstistä, koska se on sisällöltään hieman erilainen kuin kirjan esittelyteksti myyntisivustoilla:

Jaewulka on elänyt Warginmaassa kahden Vaeltajaystävänsä, Jefryn ja Daniyeelin kanssa jo vuosia. He ovat keränneet tietoa omista warginmaalaisista sukujuuristaan ja Susikansan historiasta – erityisesti Susisieluista, joista läntisissä valtakunnissa on kuultu vain “huurupäitten” tarinoita. Mutta Susikansan salaisuutta ei voikaan ymmärtää sellainen, joka uskoo olevansa vain se, jonka kuvastimesta näkee.

Kun Jaewulkan veli, hieman kahelinakin pidetty Jelizei Reguelinpoika ilmestyy heidän entisen kotimökkinsä ovelle, Jaewulka yllättyy nähdessään, kenet Jelizei onkaan tuonut mukanaan. Sovinnon rakentamisen lisäksi Jelizeilla on toinenkin syy tulla Warginmaahan. Hän haluaa saada selville, elääkö Warginmaan salamyhkäisen väen keskuudessa yhä Susisieluja.

Kun Jaewulka ymmärtää, miksi hänen veljensä haluaisi löytää Susisielun, hän antaa tämän lukea Warginmaan tarinoita. Ensimmäisen tarinoista on kirjoittanut sekopääksi itsensä kokenut Xander Woldarinpoika, joka eli ajalla, jolloin Ohdakemaa oli yhä osa suurta Molcavarathiaa. Tuolloin Itäiseen Vuoristoon ilmaantui sutensa kanssa erikoinen “huurupää”, jota kutsuttiin Joenkel Susisieluksi. Toisen tarinoista on sanellut kuningatar Jelizia Hrodwulfintytär, Jaewulkan ja Jelizein isoäidin warginmaalainen äiti.

Kuningatar Jelizian tarinan luettuaan Jelizei on valmis tekemään ratkaisunsa. Myös hänen kumppaninsa elämä muuttuu väistämättä, eikä muutosta ole helppo kohdata, ellei näe siinä mitään hyvää ja merkityksellistä. Kun myös Jefry ja Daniyeel tapaavat Jaewulkan vieraat, on aika korjata väärinkäsitykset, hyväksyä menneet, luopua katkeruudesta ja antaa uusi mahdollisuus niin piilossa kyteneelle kuin haavoittuneellekin rakkaudelle.

(HUOM. Hieman laajempi kuvaus tulee pian omalle sivulleen.)